OLEMME MUUTTANEET

Bloggaamme nykyään Pallontallaajat-blogiyhteisölle, ja nykyään blogimme  löytää osoitteesta:

www.saaranjaseverintie.pallontallaajat.net

Kuinka hyvästit eivät helpotu

Lähtemisessä on paljon samaa kuin saapumisessa. Moni tietää sen tunteen, kun astuu ulos lentokoneesta, kun saapuu uuteen maahan: hetken aikaa kaikki maut, hajut ja tunteet kokee terävämmin. Ei oikeastaan väsytä, on hiukan malttamaton, vaikka samalla
haluaisi tarrautua juuri käsillä olevaan hetkeen ja nauttia siitä mahdollisimman täysillä. Tunne menee yleensä varsin nopeasti ohi, kaikkeen hiukan turtuu, eikä kaikkea enää muista tai jaksa ihmetellä. Lähes sama tunne tulee lähtiessä, päivää tai paria ennen itse lähtöä. Kaiken kokee terävämmin, yrittää painaa mieleen, tarrautua kaksin käsin hetkeen kiinni, vaikka samalla on jo malttamaton. Saapumisessa suurin ero on siinä, että on jo perillä: surumielisyys ja haikeus on jo ohitettu.

Varakoti Chiang Maissa. Pikkuruisen Ma's Guesthousin ihana omistaja kohtelee majoittujia kuin omia lapsiaan ja puhummekin hänestä nimellä "varaäiti." Vahva suositus: jos suuntaat Chiang Maihin, Ma on Green Tulip Housea vastapäätä!

Severi kirjoitti jo aiemmin siitä, kuinka koti kulkee selässä, ja nyt se onkin siellä kulkenut jo jonkin aikaa. Olemme nykyään aika hyviä luomaan itsellemme kodin, tai ainakin kotoisan olon, lähes mihin tahansa suhteellisen lyhyessä ajassa. Tämä johtunee varmasti osittain ainakin siitä, että olemme reissussa yhdessä. Vaikka kotiutuminen sujuukin, hyvästit eivät ole helpottuneet lainkaan.

Lähtemisen värinen auringonlasku. Ja Bum-poloinen joka on nähnyt niin monen vapaaehtoisen tulevan ja lähtevän, ja rakastaa silti jokaista empimättä.

Viimeisten kahden vuoden aikana, jotka olemme viettäneet ulkomailla, olemme tavanneet uskomattomia ihmisiä, ärsyttäviä ihmisiä ja ohimeneviä ihmisiä. Joidenkin kanssa olemme vaihtaneet muutaman sanan, joidenkin kanssa asuneet: on ollut kämppiksiä, vanhoja ystäviä, uusia ystäviä, exiä, ryyppykavereita, matkakavereita, työkavereita. Hyvästejäkin on siis mahtunut mukaan kaikenlaisia, on ollut sydäntäsärkeviä sekä pikaisia, jopa helpottuneita ("huh, ei tartte sitäkään enää nähdä!") ja kaikkea siltä väliltä. Silti varsinkin perheen jättäminen lentokentälle tuntuu joka kerta aivan yhtä dramaattiselta ja kamalalta, vaikka itse onkin se, joka lähtee.

Lätkäkamuja. Viidakon laidalla kaksi suomalaista, kaksi kanadalaista ja kroatialainen katsoivat mm-lätkämatsia. Irkku ei jaksanut valvoa.

Osan kanssa olen vannonut kirjoittavani, pysyväni yhteydessä, mutta se on vaikeampaa kuin luulisi: sitä on itse niin täydellisesti niin toisessa maailmassa, ja toinen omassaan, ettei arjesta jutustelu niin vain sujukaan. Suomi-kavereiden kanssakin tämä ongelma on havaittavissa, siksikin että on aivan kamalaa olla toisella puolella maailmaa kun läheinen tarvitsisi tukea, eikä voi tehdä muuta kuin lähettää sydänhymiön whatsappissa. Onneksi tarpeeksi läheisten ihmisten kanssa yhteyden luominen uudelleen onnistuu kuin itsestään sitten kunhan nähdään perinteisesti ihan face-to-face.

Viikonloppukoti Mae Hong Son ja mun homeboy - se jonka kanssa on kotoisa olo missä vain.

Muusta kulttuurista kotoisin olevien ystävienkin kanssa yhteydenpito jää helposti vähäiseksi keskustelun muistuttaessa enemmän elokuvan käsikirjoituksen lukemista kuin oikeaa yhteyttä: on niin vaikeaa kuvitella miltä toisen lähikauppa tai työpaikka näyttää. Ehkäpä tähän tarkoitukseenkin olemme aikoinaan aloittaneet tämän blogin, ettei arkemme olisi niin vierasta kotijoukoille. Mumman kanssa kirjoittelen yhä säännöllisesti kirjeitä (vaikkakin mumman kirjeet toimitetaankin minulle ottamalla niistä kuva ja lähettämällä kuva minulle.) 

Me tullaan puskista, hehe! Toivottakaa tervetulleeksi!

 Suomalaisen suuhun sana "hyvästi" tuntuu kovin dramaattiselta, ehkä korkeintaan hautajaisiin sopivalta. Oma suosikkini on koruton ja jotenkin lohdullinen: "No, hei ny."  Ja hyvästien jättäminen tarkoittaa aina toivotusta "tervetuloa" jostakin muualta. Tänään sanomme hyvästit Nai Soille, ylihuomenna koko Thaimaalle - mutta tervetuloa Cambodialle ja Vietnamille, ja lämpimimmät tervetulotoivotukset odottavat meitä heinäkuun ensimmäisenä päivänä Helsinki-Vantaan lentokentällä.

P.S. Olemme nykyään facebookissa, käy tykkäämässä!

Mitä pakolaisten kanssa työskentely on opettanut?

 Viime päivinä somessa on kuohunut Suomen saatua hopeaa jääkiekon MM-kisoissa, ja koulullamme (vanhat postaukset tästä ja tästä) on kuohunut myös: tänään oppilaille ilmoitettiin, ketkä heistä pääsevät jatkokurssille ja keiden opiskelut jäävät peruskurssiin. 45:stä oppilaasta vain kymmenen tyttöä ja kymmenen poikaa pääsivät joulukuuhun asti jatkuvalle jatkokurssille, ja tämä tuntuu julman vähäiseltä määrältä, sillä kaikilla oppilailla on niin kova palo opiskella - mutta koululla ei kerta kaikkiaan ole rahaa tai muita resursseja jatkokouluttaa kaikkia. Jotkut oppilaat ovat kysyneet minulta: "mitä nyt teen?" kun paikka jatkokurssilla, jonka varaan on laskettu niin paljon, jäikin saamatta, ja opettajan sydämeen sattuu niin, etten tiedä miten päin olisin.

Oppilaiden peruskurssilta valmistujaisia vietettiin pakolaisleirillä, jonne pääsimme poikkeusluvalla. Leiri oli ahdas, kokonaan bambusta rakennettu ja täynnä pikkulapsia, mutta oppilaat säteilivät juhlapäivänään. Kuvassa Saw Yo Ban ja tämän perheen kanssa.

Suomessa vaihtoehtoja olisi paljonkin, mutta erityisesti pakolaisleirillä työpaikkoja, joista saisi palkkaakin, ei ole paljoa ja opiskelemaan on vaikea päästä. Tänään jutellessani erään fiksun, mutta jatkokurssille ilmeisesti liian sanavalmiin opiskelijan kanssa, itkin. Sain sanottua sen ääneenkin: toivon teille jokaiselle vain parasta tulevaisuuteen. Jos voisin, varmistaisin, että jokainen teistä saa opiskella lisää ja saa työpaikan valmistuttuaan, kuten haaveilette. Jos vain voisin, auttaisin teitä vielä vähän enemmän.

Koko porukka vielä koossa, valmistautumassa yhteiskuvaan. Kunpa jokainen heistä loytaisi oman tiensä.

Aikaisemmin olin pakolaisia ajatellessani miettinyt äärimmäistä köyhyyttä, kurjuutta ja nälänhätää, mutta todellisuudessa pakolaisuus ei välttämättä johdu nälkäkuoleman uhasta tai samalla hetkellä käytävästä sodasta, vaan se voi johtua myös sitä, ettei kotimaa kerta kaikkiaan tarjoa mahdollisuutta koulutukseen, liikkumiseen ja ihmisen arvoiseen elämään - sen takia pakolaisillakin voi olla älypuhelimia. 

Yhteison auttaminen on jokaisen oppilaan suurin haave. Oikea jäätelomaku se ei kuitenkaan taida olla.

On ollut shokki tajuta, että niin monet valitsevat tulla pakolaisleirille ja luopuvat käytännössä vapaudestaan, sillä leirillä asuminen parantaa heidän elämänlaatuaan niin paljon. Pakolaisleirillä asuminen! Monissa kylissä esimerkiksi on yksi vessa koko kylälle, jolloin taudit leviävät nopeasti, kun taas pakolaisleirillä jokaisella talolla on oma, alkeellinen vessa. Tämäkin voi olla ratkaiseva tekijä vanhemmille, jotka miettivät missä lapsensa kasvattaa, miten tarjota omalle pienelle parempaa kuin on itse saanut. 

Suurin osa oppilaiden vanhemmista viljelee maata. Kyllä maanviljelylläkin elää, mutta se on erittäin raskasta ja vaikeasti ennustettavaa: jos satoa ei tule, on koko perhe pulassa. Myanmarissa Burman hallitus pakkolunastaa Karennien maa-alueita. 

Karenninuoret ovat paenneet omasta maastaan, osa ilman rahaa, jotkut eivät ole nähneet perhettään pahimmillaan vuosiin,  ja kaikki tämä vain jotta he saisivat koulutusta, jotta he voisivat tulevaisuudessa auttaa itseään, ja ennenkaikkea perhettään ja yhteisöään. Ja silti kaikki halukkaat eivät koulutusta saa. Välillä olen käynyt iltaisin itkemässä viidakon laidassa, tähtien alla, sitä miten epäreilu maailma voi olla. Luulisi, että vapaaehtoistöissä maailmantuska helpottaisi, mutta eipä näköjään.

Dar Rehin perhe valmistujaisissa perheensä kanssa, jotka ovat pukeutuneet perinteisiin karenni-asuihin.

Nämä nuoret ovat antaneet aivan epärealistisen kuvan opettamisesta, sillä he tulevat aina innokkaina tunneille, todella haluavat oppia ja ovat ehtymättömän hyväntuulisia. Se positiivisen energian määrä, jota olen oppilailta saanut, on käsittämätöntä: vaikka välillä ei olisikaan huvittanut tehdä töitä, kun luokkaan saapuessa vastassa on 20 jatkuvasti hymyilevää ja nauravaista nuorta, lataa se akut välittömästi. Oppilaat vastaavat aina hymyyn, enkä ole koskaan kuullut heidän valittavan (paitsi välillä säästä, sillä se on yhteinen puheenaihe). 

Nämä hymyt ovat olleet ensimmäinen asia aamukahvin äärellä. Sow Yo Ba ja kanisteri täynnä paikallista ylpeyttä, karenniviiniä.

Eräs taiteellisesti lahjakas oppilas maalasi meille kuvan. Taideteos on kääritty varovasti rinkkaan, ja se seuraa kyllä seuraavaan kotiimmekin, missä ikinä se onkaan.

Muutenkin rahan puute on ehkä näkyvin merkki oppilaiden statuksesta, ja vasta heidän kanssaan työskennellessä olen tajunnut, kuinka paljon rahan puute rajoittaa elämää, kuinka se ei anna tilaa tulevaisuudelle. Oppilaat ovat opettaneet vähempään tyytymistä, sillä heillä ei ole varaa huvituksiin, ja vaikka rahaa olisikin, ei heillä ole vapautta liikkua pienen kylämme ulkopuolelle - lomamatkat, elokuvateatterit ja kahvilat eivät kuulu edes heidän sanavarastoonsa.

Suomalaiset vieraamme Enni ja Niko keksivät lahjoittaa koululle huojuvan tornin, ja oppilaat ovat nauttineet suuresti sen pelaamisesta.

Siinä, missä joku voisi masentua tästä, oppilaamme päinvastoin nauttivat pienimmistäkin jutuista, he hymyilevät joka ikinen kerta kun hymyyn on syytä. Eräs oppilas kysyi minulta oppitunnin jälkeen, miten päiväni on mennyt:
"Teacher, today are you happy?" 

Vastasin: "Yes, I am quite happy. And you?"

Oppilas vastasi: "Teacher, I'm happy every day!"
Ja tämä on se asenne, jonka toivon saavani mukaan suomeen. Minulla on passi, vapaus, vaihtoehtoja, perhe, rahaa, läheisiä: miksen voisi olla jokaisena päivänä iloinen, ainakin vähän.

Khin Than Htwe ja muut nuoret naiset saivat ensimmäiset korkokenkänsä valmistujaisia varten. Kengät olivat poikkeuksetta liian suuret, ja he kipusivat lavalle bambimaisesti, mutta kuitenkin niin ylpeinä itsestään.

En kuitenkaan halua luoda oppilaistamme "nöyrä ja kiitollinen villi"-kuvaa, sillä yhtä lailla he ovat teinejä kuin suomalaisetkin teinit ja välillä minulla on jo meinannut palaa hermo varsinkin jatkuvaan tyttö- ja poikaystävistä ja ihastuksista puhumiseen ja aiheesta kikatteluun, ja muutamalla on vaikeuksia olla tsekkaamatta facebookia oppitunnin aikana.  Itse he sanovat englanniksi "pelaavansa facebookia" enkä ole oikaissut tätä, sillä se kuulostaa ihan oikealta sanalta tässä yhteydessä.

Jep, teinit on teinejä täälläkin.

Suurimman osan ajasta opettaminen on kuitenkin ollut todella antoisaa ja motivoivaa. Tästä porukasta vain neljä saa jatkaa opintojaan.

Mutta loppupeleissä näiden pakolaisnuorten kanssa työskentely on antanut niin paljon, niin paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Tulimme tammikuussa Nai Soihin, ja nyt toukokuussa on uskomatonta, kuinka vahvasti olen kiintynyt jokaiseen opiskelijaan, kuinka paljon kunnioitan sitä vahvuutta, rohkeutta ja sitkeyttä jota heistä löytyy. Jäähyväisjuhlissa he kiittelivät meitä moneen kertaan, mutta todellisuudessa haluaisin kiittää jokaista heistä: kiitos, että olemme saaneet nähdä ja kokea tämän kaiken teidän kanssanne. Kiitos, että olette kohdelleet meitä kuin perhettä.

Viimeisten viikkojen aikana oppilaat ovat varmistaneet minulta useampaan kertaan, enhän unohda heitä. En ole voinut kuin hymyillä, nieleskellä kyyneliä ja sanoa: "ei, en unohda. Yhtäkään teistä, koskaan."

Äiti jätti Aung Hlang Htwen vauvana munkkien kasvatettavaksi, mutta siitä huolimatta hänestä on kasvanut uskomattoman rohkea, lämmin ja sanavalmis nuori mies. Aung Hlang Htwe ja moni muu tässä postauksessa esiintyneistä oppilaista ei päässyt jatkokurssille.

Kuukausi Myanmarissa, 2/2: Mandalay, Loikaw ja Ngwe Saung

Jätettyämme lumoavan Baganin ja saavuttuamme Mandalayhin, huomasimme ettei kaupungissa loppujen lopuksi ole kovin paljon nähtävää: Mandalayissa oli jokunen kiinnostava pagoda eli buddhalainen temppeli, mutta näin pitkällä reissulla pagodat eivät enää saa oikein innostumaan.

Mandalayin valkoiset temppelit hohtivat polttavassa auringossa.

Pagodojen lisäksi Mandalayn huippunähtävyydet ovat Mandalay Hill, jonka 777 askelman kiipeäminen +43 helteessä oli kokemus, (varsinkin jos tekee kuten me, ja unohtaa mille portille jätti kenkänsä ja joutuu kiipeämään uudestaan puoliväliin) mutta näkymät huipulta ovat kiipeämisen arvoiset. Kaupungin sydän on Burman viimeisen kuninkaan, Thipawin, massiivinen puinen palatsi. Kyseinen linnake kuitenkin tuhoutui toisen maailmansodan ilmapommituksiin. Turistien taalan kuvat silmillään, sotilasjuntta rakennutti vankityövoimalla 1990-luvulla ei-niin autenttisen rekonstruktion, jonka pääsylippujen hinta hiveli 15 euroa hengeltä jäi ymmärrettävästi niinikään väliin. Mandalayista parinkymmenen kilometrin päässä on maailman pisin puusilta, joka on ihan hieno mutta ei erityisen mieleenpainuva.

Näkymää Mandalay Hilliltä.

Puusillalla kävimme kaverin kavereiden May Layn ja hänen poikakaverinsa kanssa, jotka kuskasivat meidät sillalle moottoripyörillään.

Myanmarissa näki paljon vaaleanpunaiseen pukeutuneita tyttö/naismunkkeja.

Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä satuimme olemaan Mandalayissa vestifestivaalin, Thingyaninin, aikaan. Thingyan on buddhalainen juhla, joka tuo erehdyttävästi mieleen suomalaisen vapun, mutta noin viisi kertaa överimpänä ja kuusi kertaa pidempänä: festari kestää kuudesta seitsemään päivään. Vesifestivaali on käytännössä valtava vesisota, jolloin yleensä niin konservatiiviset ja sovinniset burmalaiset sekoavat täysin, ja viikon ajan paikalliset aloittavat viskin (joka maksaa alle euron pullo) juomisen heti aamusta, pukeutuvat punkkareiksi ja kastelevat jokaisen ohikulkijan täysin säälimättä, riippumatta siitä onko tällä kädessään esimerkiksi älypuhelin vai ei. Viikon ajan bussit eivät kulje ja ravintolat ja suurin osa kaupoista ovat suljettuina.

Paikalliset vauvasta vaariin bailaavat lava-autojen takana, diskomusan pauhatessa ja viskin virratessa. Erityisen suurin kontrastin tapahtuma saa Myanmarissa, jossa yleensä yöelämä on hillittyä ja hiljaista.

Vesifestivaalin toisena päivänä jaksoi vielä bailata paikallisten kanssa.

Vesifestivaali Mandalayissa oli hauskaa pari päivää: kaupunki oli tupaten täynnä ihmisiä, lapset olivat aivan riemuissaan saadessaan kastella aikuisia (erityisesti ulkomaalaisia, jotka asiaankuuluvasti tietysti kiljahtelivat sitä kovemmin, mitä pienempi ja innokkaampi kastelija)  ja jokainen ohikävelijä tai -ajaja halusi huutaa meille "hellooo!" tai tulla juttelemaan.

Känniset paikalliset halusivat jatkuvasti tulla kättelemään, ottamaan kanssamme yhteiskuvia ja varmistamaan meiltä "Water festival, happy?" jolloin ainoa mahdollinen vastausvaihtoehto oli "yes, happy happy!"

Jälleen uusia kavereita, paikallisia ja ulkomaalaisia. Slovakialaista Michalia on myös kiittäminen vedenpitävällä kameralla otetuista kuvista.

Kolmannen päivän jälkeen koko kaupungin kokoinen kännäys- ja vedellälotrausfestari alkoi jo vähän väsyttämään, joten otimme aamuneljältä lähtevän junan Pyin Oo Lwiniin - vaikka herätys oli tiukka, oli mukavaa, ettei kukaan ollut hereillä kastellakseen meitä. Pyin Oo Lwiniin pääsee 0,70 euroa maksavalla junalla neljässä tunnissa, ja sen vuoristoisen sijainnin vuoksi kaupunki on huomattavasti viileämpi kuin Mandalay, iltaisin oli virkistävät +20 astetta.

Ah, viileä ja kuiva Pyin Oo Lwin! Eiku... Onneksi oman pikkumökin rauhaan pystyi tarvittaessa vetäytymään.

 Mutta no, opimme kantapään kautta että jos juhlija ei tule vesifestivaalin luo, tulee vesifestivaali juhlijan luo. Pienemmässä kaupungissa ihmiset olivat jopa enemmän liekeissä meistä kuin Mandalayissa, ja paikallisessa puistossa meistä otettiin jatkuvasti salakuvia ja yhteiskuvia. Jossakin vaiheessa kuvien otto väsytti jo niin, että kerta kaikkiaan kieltäydyimme - kun makoilimme puistossa, ihmiset toivat silti lapsensa viereen ottaakseen kuvia. Olo oli kuin sirkuseläimellä.

Kaunis ja seesteinen, melkein suomalainen puisto. Paitsi että ei.

 Vettäkin heiteltiin edelleen, niin junan ikkunoista sisään kuin silloin, kun makasimme puistossa lukemassa, vaikka puisto oli periaatteessa festareilta rauhoitettu alue. Ja erityisesti pyöräillessä veden lentäessä naamaan, se oikeasti sattuu! Kuusi päivää oltuamme käytännössä jatkuvasti märissä vaatteissa, olin koko touhuun niin väsynyt, että purskahdin itkuun: "mä en enää HALUA että kukaan heittää vettä mun päälle!" Mutta vesifestareilla armoa ei anneta eikä pyydetä. Vihdoin ja viimein vähän-liian-pitkään-jatkunut-hupi onneksi loppui ja palasimme Mandalayihin.

Muitakin alkoi jo vähän ramaisemaan vesifestarit. Kyseinen porukka otti lepiä yhden aikaan iltapäivällä.

Mandalyista lähdimme suuntaamaan kohti Karennivaltion pääkaupunkia Loikawia ja oppilaidemme koteja. Loikaw on kaukana aivan kaikesta, eikä sinne pääse kuin bussilla (n. 15h) joten päätimme pilkkoa matkan kahteen osaan. Psyähdyimme matkalla Shan-valtion pääkaupungissa Taunggyissa yöksi, sympaattinen kaupunki ja hyvää ruokaa, mutta halvinkin epämääräinen majoitus maksoi 30 dollaria yöltä.

Taunggyin vuorelta näkymät olivat hienot, harmi että oli pilvinen päivä.

 Taunggyista otimme bussin Loikawiin, ja vaikka Shan-valtion ja Karennivaltion alueella tiet ovat hirvittävän huonossa kunnossa, ovat maisemat upeita: on järviä, viidakkoja ja mielettömiä vuoria. Loikawissa tapasimme oppilaitamme, joita ujostutti aluksi englannin puhuminen kovasti. Vietimme heidän kanssaan pari päivää, ja oli upeaa huomata, kuinka iso juttu heille oli että he saivat isännöidä ja emännöidä meitä. Matkat eri kylien välillä olivat pitkiä, mutta oppilaat kuskasivat meitä skoottereillaan, syöttivät ja juottivat ja pitivät niin hyvää huolta kuin vain osasivat.

Wa Mon kotona. Oppilaiden kodeista huomasi, että ylimääräistä rahaa heillä ei juurikaan ole. Samoilla bambumatoilla, joilla Severi istuu, nukkuu koko seitsenhenkinen perhe.

Loikawissa oli vuorelle rakennettu pagoda, joka oli ehkä hienoin täällä näkemänne temppeli.

Oppilaiden kanssa Noe Rehin (Severin vieressä oikealla) kotona. Oppilaille oli suuri kunnia, että kävimme heidän kotonaan. Vasemmalta oikealle Thar Giyi, Aung Hlang Htwe, Ree Reh, Wa Mo, Noe Reh, Severi ja Lu Myar.

Noe Rehin äiti, isoäiti ja serkku: koko perheellä on sama nenä! Noe Rehin isä oli aiempi kylänpäällikkö, jonka sotilaat tappoivat kymmenen vuotta sitten. Noe Reh on yksi tunnollisimpia ja luotettavimpia oppilaitamme.

Loikawista otimme bussin Burman nykyiseen pääkaupunkiin Naypyidawiin, ja sieltä parin tunnin vaihtoajan jälkeen Yangoniin, eli yhteensä taas noin 15 tuntia bussissa istumista: onneksi toinen bussi oli luksusbussi, jossa pystyi kääriytymään viltin sisään ja katsomaan Harry Potter-elokuvaa englanniksi. Yangonissa kävimme vain kääntymässä, ja jatkoimme rantakohteeseemme Ngwe Saungiin.

Paratiisiranta!

Aamupäivät vietettiin varjossa altaalla, jota sai käyttää jos vain osti jotakin. GT tietysti.

Ngwe Saung on neljä-kuusi tuntia Yangonista, ja sen valkoinen hiekkaranta jatkuu silmänkantamattomiin (vaikka onkin paikoin todella roskainen, kuten Myanmar yleensä muutenkin on.) Hengasimme viiden tähden uima-altaalla, joimme viiniä rannalla, ja ei-niin-yllättäen poltin itseni todella pahasti, josta osaksi syytän kyllä auringolle herkistävää malarialääkettä. 

Oho, peto söi Severin jalan.

Käärmeitä paratiisissa, eli lintukirppuja ja kärventynyt iho.

Olisimme voineet jäädä pidemmäksikin aikaa rannalle lekottelemaan, mutta opettajan velvollisuudet (ja punainen iho) kehottivat jatkamaan matkaa. Viimeinen pysäkkimme oli sama, mistä lähdimmekin, eli Yangon, josta lensimme jälleen Thaimaan puolelle ja karaisimme istumalihaksia viimeisen kuusituntisen verran omalle kylälle, ja takaisin töihin.

Niin, me matkasimme koululle bussilla ja lentokoneella, kun taas oppilaat (kuten kuvassa oleva Ree Reh) ylittivät rajan laittomasti moottoripyörillä tai autoilla.

 Oppilaat ovat olleet todella kiinnostuneita ja tyytyväisiä, että kävimme Burmassa, vaikka samalla itselläni on myös huono omatunto: Myanmar on heidän kotimaansa, jossa osa ei ole olosuhteiden pakosta voinut käydä vuosikausiin tai koskaan, ja johon minä menen lomailemaan. Mutta no, päivä päivältä voimme opettaa heille haastavampia asioita ja he oppivat nopeasti:  ehkä heissä on vielä se muutos, jota Myanmar niin kovasti odottaa.

Edessä loistava tulevaisuus - sitä ainakin niin hirvittävän kovasti toivoisin näille nuorille.

Kuukausi Myanmarissa, 1/2: Yangon, Inle-järvi ja Bagan

Pakolaisleirillä vietettyjen valmistujaisjuhlien jälkeen oli sekä meillä että Karenni-oppilaillamme edessä kuukauden pituinen kesäloma ennen kesäkurssin alkua. Olimme päättäneet suunnata Myanmariin, sillä meillä olisi ainutlaatuinen tilaisuus käydä tervehtimässä opiskelijoita heidän kotonaan ja saada syvempi kontakti maahan, josta he ovat paenneet. 

Onnettoman pieni koiranpentu! Tytöllä on kasvoissaan tanakaa, Burmalaista meikkiä/aurinkovoidetta.

 Vaikka Burman raja onkin aivan koulumme vieressä, on sallittuja rajanylityspaikkoja vain muutama, (tosin monet oppilaamme ylittivät rajan laittomasti pikkubussin tai moottoripyörän kyydissä - eihän heillä ole henkilöpapereitakaan) ja jos niistä haluaa ylittää rajan, pitää visaa hakea etukäteen Myanmarin konsulaatista tai suurlähetystöstä. Lentäen voi hakea netistä sähköisesti e-visaa, joka maksoi 30 dollaria, mutta lähemmän konsulaatin ollessa 6h bussimatkan päässä, oli tämä kuitenkin lähes ainoa vaihtoehto. Lensimme pohjois-Thaimaan Chiang Maista halvimman lennon perässä Bangkokin kautta Yangoniin. 

Burmalaisten kyky nukkua missä ja miten vain on hämmästyttävä.

Yleisesti Myanmarista

-Loppupeleissä paikallisten silmissä sillä ei ole niin väliä, kutsutko maata Burmaksi vai Myanmariksi. Ennenkuin sotilasjuntta vaihtoi nimen Myanmariksi, olivat paikalliset kutsuneet maata sillä nimellä jo vuosisatoja.

-Yleiseen hintatasoon nähden majoittuminen on kallista. Maksoimme keskimäärin 20-25 dollaria yhteensä kahdelta hengeltä, lähes paikassa kuin paikassa, (taso vaihteli aivan karseasta todella ihanaan) sisältäen aamupalan. Yllättäen halvin majapaikkamme oli muuten kalliihkossa rantapaikassa, Ngwe Saungissa, yhteensä 10 dollaria/yö.

-Jos aiot maksaa dollareilla (paikallisen valuutan nostaminen automaatista maksaa ekstraa) tuo oikeasti virheettömiä, uusia dollareita. Meillä jäi paljon dollareita käyttämättä, sillä niissä oli pienenpieni kuluma, ruttu tai muu vika, eivätkä hotellit huolineet niitä.

Burmalaisilla on suuret toiveet uuden presidentin varalle sekä sille, että Aung San Suu Kyi on vihdoin hallituksessa.

 -Kunnioita paikallista pukeutumiskoodia. Burma on yhä varsin konservatiivinen maa, ja suosittelen erityisesti naisille pitkää tai vähintään polvipituista hametta ja hartiat peittävää paitaa, hihaton t-paitakin käy. Erehdyin laittamaan yhtenä päivänä sortsit jalkaan, ja olo oli todella epämukava.

-Liikkuminen on hi-das-ta. Laskimme, että kuukauden reissulla vietimme yhteensä melkeinpä neljä vuorokautta busseissa. Bussien laatu vaihtelee pikkupakusta, jonka jousitukset ovat hajalla aina viiden tähden busseihin jossa saa kahvia ja oman tietokoneruudun täynnä englanninkielisiä elokuvia. Yleisesti yöbussit ovat ok, ainakin  heti kunhan ne lopettavat burmalaisten karaokevideoiden soittamisen.

Käytännössä kaikki, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, pukeutuvat longyiin.

-Ulkomaalaisena maksat aina vähintään kaksi- tai kolme kertaa enemmän kuin paikalliset, (ja tuet monissa paikoissa sotilasjunttaa) mutta minkäs teet. Huijauksia ja kaikenmaailman koijareita on Myanmarissa etenevissä määrin, erityisesti suosituimmissa paikoissa kuten Baganissa. 

-...Kuitenkin suurin osa burmalaisista on erittäin ystävällisiä, kiinnostuneita (varaudu poseeraamaan päivittäin paikallisten kanssa kuvissa) ja auttavaisia. He juttelevat mielellään, ja entisenä Iso-Britannian siirtomaana moni puhuu hyvää englantia. Kun housuni hajosivat vestifestivaalien aikaan, vei joukko nuoria miehiä meidät skoottereillaan vaatekauppaan. Kun kenkäni hajosi keskellä katua (vaatteiden hajoaminen oli näköjään keskeinen teema reissulla) tuntematon mies riensi apuun ja toi minulle omasta kodistaan flip-flopit ilmaiseksi. Tällaista avuliaisuutta ja lämminhenkisyyttä en ole nähnyt missään muualla. 

Matkareitti ja speksejä: 30 päivää, keskimäärin noin 25e/hlö/päivä (josta majoitukseen leijonanosa), melkein 4 vuorokautta busseissa.

Yangoniin saapuminen oli kulttuurishokki. Vaikka olemme tottuneet esimerkiksi siihen, että oppilaat käyttävät pitkiä, nilkkapituisia kietaisu"hameita", longyeja, oli yllättävää nähdä kokonainen suurkaupunki täynnä naisia ja miehiä longyeissa. Yangon oli  todella kuuma, (+40, kuten kyllä lähes koko maa) äänekäs ja likainen, ja iltaisin rottia vilisi kaikkialla ja niiden piipitys oli kammottavaa. Yleisesti kaupunki on ahdas eikä kovin kaunis, ja ravintoloiden perässä saa juosta, mutta toisaalta Yangonilla on myös puolensa.

Shwedagonin pagodan alueella oli kuuma - paikalliset suojautuvat auringolta sateenvarjoilla.

Oikealla kullalla, rubiineilla ja timanteilla päällystetty Shwedagon Pagoda perii turisteilta törkyhintaisen sisäänpääsymaksun, mutta on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikalliset hengaavat pagodan alueella piknikeillä ja ilmaisen wi-fin perässä.

Suomessa harvempi perhe tulee vain hengailemaan eväsretkelle kirkkoihin.

Yangonissa on useita kauniita, keskustan lähellä olevia puistoja, joihin voi hyvin mennä lekottelemaan päivän ajaksi kun on liian kuuma tehdä mitään muuta.

Monet Myanmarin nuoret ovat liberaalimpeja kuin vanhempansa, ja esimerkiksi julkista kuhertelua näki paljon: vuosikymmen sitten se olisi ollut ehdoton no-no.

Drug Elimination Museum oli ehkä yksi koko reissumme hämmentävimpiä kokemuksia: häpeilemätön, huumeiden vastainen propagandamuseo joka esitteli huumeiden käytön seurauksia sekä sotilasjuntan saavutuksia yhtä 70-lukuisella ylpeydellä. Huumeiden käyttö, tuonti ja syyt sysättiin täysin Shan-heimon syyksi. 

Niin kauniita, mutta niin vaarallisia.

Huh huh. Myös porttiteoria oli vahvasti voimissaan: yksi olutkin voi johtaa tähän.

Varsinkin pidemmällä reissulla jossakin vaiheessa voi iskeä kaipuu mukavuusalueelle, ja Yangonissa on muutama erityisen hyvä brittipubi, josta saa hyvää länkkäripitsaa ja hetken henkisen paon eurooppaan. Yleisesti Myanmarista, jossa on asunut vuosisadat  paljon intialaisia, saa kyllä myös erinomaista intialaista ruokaa paikallisten ruokien lisäksi.

Sairaan hyvää intialaista katuruokaa, eräänlaisia suolaisia pannukakkuja, tuloillaan. Kokonainen pannukakku maksoi reilun puoli euroa.

Yangonista otimme yöbussin Inle-järvelle, jossa vierähti helposti kolme päivää muiden reissaajien kanssa hengaillen, järvellä veneillen, kaupungissa ja sen lähimaastoissa pyöräillen - ja viinitilalla! Tuntuu, että Myanmarissa muut matkaajat olivat erityisen mukavia ja helposti lähestyttäviä, toisin kuin Thaimaassa.

Kalastajat tietävät, mistä poseerauksista turistit tykkäävät. Toisaalta he oikeastikin soutavat toinen jalka ilmassa, toisella melaa painaen, tosin eivät näin näyttävästi.

Uusia kavereita löytyi pitkin ja poikin Myanmaria. Kuvassa itävaltalainen nuori lääkäripariskunta, jotka suorittivat viimeistä harjoitteluaan Nepalissa.

Myanmarilaista viiniä ei voi kyllä kehua, vaikka se kauniilta näyttääkin. Viinin eri vivahteet eivät vaan jotenkin pelaa yhteen, ja varsinkin haju oli kummallinen. Mutta joihan sen.

Inle-järvellä kävimme myös aamupäivän kestävällä kokkauskurssilla, jossa tehtiin opettajien kanssa paikallista ruokaa. Tätä kokemusta (ja ruokaa) muistelemme todella lämpimästi. Yleisesti burmalainen ruoka onkin varsin hyvää, ja suosittelemme erityisesti mielettömän hyvää paikallista tofua, Shan-nuudeleita ja erilaisia salaatteja: inkiväärisalaatti sekä tomaattisalaatti, molemmat pähkinöillä höystettynä, oli lähes jokapäiväinen lounas kuukauden ajan.  Jälkkäreitä ei ikävä kyllä Burmassa niinkään harrasteta, mutta hyvät jäätelöannokset ja makea paikallinen kahvi paikkasivat tilannetta.

New Yorkista kotoisin oleva Jeff (oikealla) päätyi kokkikurssin lisäksi reissaamaan kanssamme aina Mandalayihin saakka. Aika moni luuli Severiä ja Jeffiä veljeksiksi.

Kokkauskurssilla tehdystä ruuasta haaveilemme toisinaan yhä.

 Inle-järveltä suuntasimme, jälleen yöbussilla, tarunhohtoiseen Baganiin. Bagan oli kuuma ja kuiva (iltapäivisin ei voinut tehdä mitään kertakaikkiaan tappavan kuumuuden vuoksi) ja mielettömän kiehtova.

Kuumailmapallolla lentely olisi ollut upeaa, mutta tunnin lento maksoi 300 dollaria hengeltä eli kolmanneksen kuukauden matkabudjetistamme.

 Baganista pystyi vuokraamaan e-pyörän eli käytännössä sähköisen polkupyörän, jolla painella pitkin temppeleitä joita on pidemmälle kuin silmä kantaa, tuhansittain. Auringonlaskun ja -nousun aikaan suurimmat temppelit ovat todella ruuhkaisia, joten voi olla mukavampaa ja siistimpää etsiä pienempi temppeli ja sieltä temppeliä hoitava perhe, jotka avaavat temppelin pyydettäessä ja neuvovat tien huipulle - maksutta. 

Auringonnousu oli Baganissa vaikuttavampi kuin auringonlasku, mutta aamu-unisina näimme auringonnousun vain kerran. Taktikoimme ja jämme yöbussista samoilla silmillä odottelemaan aurinkoa.

Temppeleitä on tuhansittain, kuten kuviakin niistä, mutta ehkäpä muutama riittänee.

Baganista lähdimme kiirehtimään Mandalayihin, sillä viikon kestävä, pahamaineinen vesifestivaali oli alkamassa, jolloin bussiliikenne pysähtyy täysin... Seuraavassa postauksessa juttua vesifestivaalista, Mandalayista, vierailusta pakolaisnuortemme luona Karennivaltiossa sekä Myanmarin paratiisirannasta!