Asioita, joita luulen kaipaavani Suomesta

Ikävä on iskenyt parina viime päivänä, ja olen itkeskellytkin sitä, kuinka Suomesta kaipaan niin muun muuassa kahvinkeitintä, keittiötä, jääkaappia ja sinne itse valittuja ruoka-aineita, paperi-hesaria, suihkua, viiniä, sohvaa, kavereita, perhettä.
Istanbulissa kirjoitinkin jo postauksen asioista, joita kaipaan suomesta ja nyt ironisesti kaipaan myos Istanbulia niin, että välillä rintaan sattuu. Käsittämätönta että Istanbul, joka toisinaan (eli usein) ajoi hulluuden partaalle, tulikin niin kovin, kovin rakkaaksi.

Oma maa (jättikokoinen, geenimanipuloitu) mansikka, muu maa mustikka?

Tietysti, sillä Istanbulissa oli minun ja Severin ensimmäinen yhteinen koti. Huomaan nyt opiskellessani burman kieltä ja karennia, että luon muistisääntöjä turkin kielen sanojen avulla. Kaipaan siis jopa Turkin kieltä, joka oli ikuinen murheenkryyni, ja sen puhumista todella paljon! Istanbuliin asettuminen Suomesta oli sinänsä helpompaa, sillä elämäntyyli pysyi varsin samana. Oli sisävessa, juokseva vesi, lähikauppoja, keittiö, kavereita, kahviloita, ravintoloita ja kulttuureja. 

Lähin kahvila sijaitsee 20 kilometrin päässä Mae Hong Sonissa. Huoh.

Täällä Nai Soissa elämä on radikaalisti karsitumpaa ja yksinkertaisempaa, ja toisaalta aikaa on enemmän - jos on vähänkin koti-ikävä, tämä yhdistelmä voi olla kohtalokas, kuten viime päivinä on ollut. Ehkä osasyy viime päivien ikävässä vellomiseen on myos se, että nyt kun päivisin on noin 35 astetta lämmintä, ei paahteisella hiekkatiellä juokseminen houkuta - mutta muut urheilumahdollisuudet ovat vähissä, sillä joki on niin matala, ettei siihen pääse uimaan, sisällä on yhtä kuuma kuin ulkona joten kotitreenikin vaatii paljon motivaatiota, ja illalla kun on viileämpää ei uskalla lähteä nyrjäyttämään nilkkojaan pilkkopimeille teille ja kylmällä jokivedellä peseydyttyä illan viileydessä hiukset eivät kuivu millään.

Onneksi viikonloppuna huomasimme, että oppilaat pelaavat mielellään sulkapalloa ja ovat siinä hyviä! Puolivarjoisalla alapihalla ei onneksi vielä ole sietämättömän kuuma.

Mutta niin, Istanbul on vielä niin tuoreessa muistissa, että arkielämän siellä muistaa hyvin. Suomessa taas emme ole asuneet paria kuukautta pidempään melkein kahteen vuoteen, ja ajatellessani Suomea ja Suomessa asumista huomaan, että minulla on aivan epärealistisia unelmia ja kuvitelmia joistakin asioista. Vaikka Suomi onkin minulle aina rakas kotimaani, ja luulen kaipaavani joitakin asioita Suomesta, hiukan mietittyäni huomaankin, ettei ehkä kaikkea kannattaisi niin kovasti kaipailla... 

Suomi muistuttaa itsestään. Eräällä opiskelijalla on säännöllisesesti päällä jostakin lahjana saatu, tyylikäs Suur-Savon sähkön paita.

-Talvea

Mielikuvissani näen kauniin, aurinkoisen pakkaspäivän ja itseni kävelemässä kiireettömänä jäällä, kaunis talvitakki ja kivan värinen, muhkea kaulahuivi päällä. Illalla alkaa sataa lunta, pehmeät hiutaleet putoilevat maahan ja istun sohvannurkassa päivän ulkoilusta raikkaana, lämpöisenä ja punaposkisena, katselen viltin alta lumihiutaleiden tanssia ja juon teetä.

Jännästi on unohtunut että yllä olevan tapaisia talvipäiviä tuntuu olevan noin kerran talvessa. Muuten Suomen talvi on pimeyttä, pimeyttä ja pimeyttä, ja pääväreinä harmaata, mustaa ja valkoista. Sitä, ettei halua lähteä kotoaan. Märkiä kenkiä, sitä että on koko ajan liian vähän päällä ja bussissa taas hiki, kuinka tuuli tunkee iholle vaikka näyttää ja tuntee olonsa Michelin-ukoksi, kuinka pakkasta on niin paljon että hengittäminen sattuu. Tai sitten kaikkialla on loskaa, loskaa ja loskaa eivätkä mitkään kengät kerta kaikkiaan pärjää sille. Mutta joka tapauksessa aurinko ja kevät ei tunnu tulevan koskaan.

No joo, onhan tällä ikuisellä kesällä puolensa.

 -Talviurheilua

Lisää aiempaan mielikuvaan sukset tai luistimet olalle roikkumaan, ja vielä freeshimpi fiilis illalle sinne viltin alle kotisohvalle. Ai ai, kaksi kärpästä yhdellä iskulla, raikas talvi-ilma ja urheilu!
Oikeasti luistellessa varpaita paleltaa aina, hiihtämässä käyn kerran talvessa (Tomin kanssa, yhteensä hiihdetty matka noin kilometri) ja laskettelu, vaikka onkin kivaa, on törkeän kallis harrastus.

Tässä kesäurheilulajissa, uinnissa, kyllä palelsi myös vähän: altaan vesi oli niin kylmää, että sukeltaessa ohimoita vihloi.

-Kulttuurielämää

Ulkomailla luen netti-hesarin kulttuuriuutisia kateudesta vihreänä. Tuollainenkin keskustelutilaisuus! Voi, mikä taidegalleria! Miten upean näkoinen pieni merenneito-ooppera! Niin vain on unohtunut se, että monet huikeat kulttuuritapahtumat ovat, varsinkin nyt kun en saa enää opiskelija-alennusta, kerta kaikkiaan järjettömän kalliita. Ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen tuntuu hurjalta summalta maksaa 15e museokäynnistä, 12 euroa leffassa käymisestä tai 42 euroa teatterista. Ilmaisiakin tapahtumia on, mutta jotenkin ne menevät aina ohi tai niissä on hirveä ryysis. Ja rehellisesti, miten usein kulttuuritapahtumissa tulisi käytyä? (Harvoin, kun taas sataa räntää.)

Köyhän miehen kulttuurishow: suihkulähde, joka kertoo tarinaa.

-Tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä 

Kyllä, Suomessa hommat hoituu, toisin kuin vaikkapa Turkissa. Monikin asia on hoidettu todella hienosti, maksimoiden aika, tehokkuus ja raha. Mutta toisaalta mihin sitä aikaa niin paljon säästetään? Miten silti tuntuu ettei Suomessa ylimääräistä aikaa ole kenelläkään? Ja järjestelmällisyyden kääntöpuoli on joustamattomuus.

Tännekö sitä aikaa säästetään?

-Sitä että hommat hoituu ja mahdollisuutta ennakointiin

Ensi joulun lomamatkan voi varata jo edellisenä jouluna, ja nyt helmikuussa kaverit kyselevät mille festareille aion mennä. Ajatuskin ensi kesän suunnittelusta ahdistaa: ensi kesänä! Siihenhän on niin pitkä aika, en voi vielä tietää! Koska Suomessa asioita on niin helppoa ennakoida ja varata ja kirjoittaa kalenteriin, luo se myös valheellista kuvaa siitä, että elämä on organisoitavissa ja hallittavissa. Todellisuudessa suomalaisten elämä on aivan yhtä arvaamatonta ja sattumavaraista kuin vaikkapa kenialaistenkin elämä.

Jo turkista mukaan tarttunut "yavas yavas"-asenne toimii täällä. Iisisti päivä kerrallaan vain, eivätkä yllättävätkään suunnitelmien muutokset hetkauta kun jo perusoletus on, että jotain muuttujia tulee kuitenkin.

-Supermarketeja

Ajatuksissani vaeltelen miellyttävän viileän, tilavan supermarketin leveillä käytävillä ja vertailen selkeästi hyllyihin kirjoitettuja hintoja ja tuotetietoja, aprikoin minkä kauniisti asetelluista herkkujuustoista tänään haluaisin falafel-pitojeni seuraksi. 

Todellisuudessa taistelen viimeisistä -30% jauhelihoista muiden tuulitakkisten kanssa, ladon hirveässä nälässä koriin (miten aina tuleekin otettua se kori joka sattuu kyynärtaipeeseen, vaikka tietäisi että on paljon ostettavaa) halvimpia pirkka-makaroneja ja kassajonossa pohdin, että tietysti taas osui väärän kaupan kanta-asiakaskortti mukaan. Maksaessa kauhistun: "miten se voikin taas olla yli kaksikymmentä euroa, tässähän on ihan muutama juttu vaan?!"

Mielikuvissani suomalaiset supermarketeissa tuotteet ovat yhtä kauniisti aseteltuja ja sieviä kuin nämä thai-saippuat.

-Omaa tilaa ja omaa rauhaa

Eräänä päivänä kun lähdin täällä Nai Soissa lenkille, ajattelin etten todellakaan jaksa kommunikoida kenenkään kanssa. Päätös romuttui välittömästi ensimmäisen vastaantulijan väläyttäessä aidon, leveän hymyn ja tsemppipeukun: pakkohan siinä oli hymyillä takaisin. Tuntuu absurdilta selittää ulkomaalaisille, kuinka suomalaisille on oikeasti ihan tavallista yrittää esittää, että ainoa lenkkipolulla vastaan tuleva henkilö tai naapuri hississä onkin näkymätön mielikuvitusolento, jonka olemassaoloa ei tarvitse noteerata mitenkään. Oman tilan anto saattaakin helposti vaikuttaa välinpitämättömalta, kylmältä ja tehdä toisesta ihmisestä näkymättömän.

Jos suljen silmät ja kuvittelen oikein kovasti, ehkä noi muut kuplat eivät olekaan täällä. Kuva Mae Hong Sonista.

-Hienotunteisuutta, sitä että yritetään olla tunkeilematta

Suomalaiset välttävät konflikteja viimeiseen asti (paitsi netin keskustelupalstoilla, erityisesti maahanmuuttokriittisissä ryhmissä, joissa on täysi sisällissota päällä ja mitä vain saa sanoa kenelle vain) ja vaikka tällä piirteellä on puolensa, tunnistan itsessäni myos sen varjopuolet: välillä vaikeassa tilanteessa olevalle kaverille tai tutulle ei uskalla sanoa mitään, ettei vaan tungettele. Tuntemattomalle ei voi tarjota apua, ettei vaan puutu toisen asioihin. Meiltä puuttuu luottamus, ja ehkä taitokin siihen, että toinen ihminen osaa myös ihan itse sanoa "ei kiitos" tai "en halua nyt puhua tästä aiheesta" jos ei halua kyselyjä.

Välilä Suomessa tuntuu siltä, kuin asuisi erakkorapulauman kanssa. Kuvan yksilö oli nyrkinkokoinen.

-Pubivisoja

Hyviä pienpanimoiden laatuoluita, vähän harmaiden aivosolujen käyttöä, mutta enimmäkseen mukavaa yhdessäoloa kavereiden kanssa kotoisassa lähipubissa.
Oikeasti pubivisat tuntuvat aina olevan väärään aikaan ja vääränä päivänä, kukaan ei ikinä pääse seuraksi, olut maksaa 7 euroa ja kysymykset ovat naurettavan vaikeita. Eikä sinne tule edes lähdettyä kun sää on niin huono.

Tien päällä pubivisasta käy bisse rannalla ja pohdiskelu "mitäköhän tänään huvittaisi syödä."

-Yöelämää

Lauantai-ilta, parhaita kavereita ja skumppaa, hyvää musaa, jonkun olohuoneessa tanssimista. No, ovathan etkot kavereiden kanssa ennen baariin lähtoa yleensä tosi hauskoja - ja monesti illan paras osa. Siis kunhan on muistanut käydä alkossa ennen kello 18.00 lauantaina. Kuppiloissa vain ja ainoastaan juodaan, koska kenelläkään ei ole varaa ruoka-annoksiin, eikä suomalaiseen juomakulttuuriin kuulukaan syöminen.

Sisäänpääsymaksut ja baariin sisään jonottaminen eivät varsinaisesti nostata fiilistä.
Pilkku tulee minuutilleen 3.30, absurdisti täysin riippumatta siitä ovatko bileet hyvät vai eivät, jonka jälkeen lähdetään muiden, aivan liikaa pilkkupaniikissa ("pilkkuun on enää kymmenen minsaa! Äkkiä tequilaa!")  juoneiden kanssa kilpailemaan mäkkärin tuplahintaisista yöaterioista, niin kalliista takseista etteivät niillä kulje kuin yritysjohtajat ja yöbusseista, joissa aina oksentaa joku. Toinen vaihtoehto on jatkot, jotka voivat olla "hyvät jatkot" jolloin juodaan väljähtänyttä olutta tai kaapin perältä kaivettuja vanhoja tuliaisviinoja, katsotaan youtube-videoita ja nuokutaan, tai "huonot jatkot" jolloin juodaan vettä, katsotaan youtube-videoita ja nuokutaan.

 Jonkun kotona pidemmän illan viettäminen ei onnistu, sillä naapurit valittavat kello kymmenen jälkeen liian äänekkäistä kantapää-astujistakin. Sen takia suomalaiset varmaan ovatkin niin hulluina mökkeilyyn: onpahan joku paikka jossa saa juoda viinaa ja huudattaa musiikkia aukioloaikojen tai naapureiden rajoittamatta vaikka koko yön.

Meidän nykyiset naapurit sikailee, huutaa yöt läpeensä, ulostaa kaikkialle ja tulee röyhkeästi meidän reviirille. Kenelle voi valittaa! Not in my backyard!

Asioita, joita en todellakaan kaipaa Suomesta: 

-Hintatasoa
Miten kaikki, kaikki voikin olla Suomessa niin kallista?! Mikäli jäämme Suomeen ensi syksynä, voi opiskelijan ja lastentarhanopettajan budjettiin Suomessa tottuminen olla aikamoinen sokki, kun samassa elämäntilanteessa Istanbulissa huristelimme taksilla pari-kolme kertaa viikossa ravintolaan syömään, ja rahaa jäi silti säästöön.

-Loskaa.
Tätä ei varmastikaan tarvitse edes perustella.

Silti, certificate of excellence awarded to koti. 4,5/5.

P.S. Kyllähän te tiedätte, että rakastan Suomea. Mutta myönnettäköön, että tämän postauksen kirjoittaminen auttoi koti-ikävään.