Lastentarhanopettajana Istanbulissa

Tämä teksti on pyörinyt mielessäni syksystä 2014 asti - siitä lähtien kun muutin Istanbuliin ja aloitin työskentelemään täällä lastentarhanopettajana. Viime vuosi oli töiden kannalta niin henkisesti raskasta aikaa, ettei kirjoittamisesta kuitenkaan tullut mitään ja ihan vain elämää helpottavana vinkkinä, että ensimmäiseen oman alan työpaikkaan ei välttämättä kannata lähteä ulkomaille. Luvassa on pitkä teksti, mutta uskoisin aiheen kiinnostavan ainakin muita lastentarhanopettajia.

Vastavalmistuneet Tampereen yliopistolla. Katja ja Tytti kävivät myös työpaikallani Istanbulissa viime keväänä. Tällä hetkellä muuten kukaan meistä ei työskentele Suomessa lastentarhanopettajana.

Valmistuin Tampereen yliopistosta varhaiskasvatuksen kandidaatiksi keväällä 2014, neljän vuoden opintojen jälkeen: kolme vuotta Tampereella ja yksi Antalyassa vaihdossa. Varhaiskasvatuksen kandidaatin tutkinto oikeuttaa lastentarhanopettajan pätevyyteen. Minulla on myös automaattinen oikeus varhaiskasvatuksen maisterintutkintoon mutten usko suorittavani maisterintutkintoa tältä alalta, mutta en myöskään ihan vielä tiedä mikä haluan olla isona.

Jokaisessa koulusa, riippumatta siitä onko se yksityinen vai valtiollinen, tulee olla Atatürkin kuva kaikissa luokkahuoneissa. Perjantaisin lauletaan koko koulun voimin kansallislaulu.

Päätimme joskus huhtikuussa 2014 että lähden syksyllä poikaystäväni Severin mukaan Istanbuliin, ja koska olin juuri valmistumassa, oli minulle selvää että menen töihin. Aluksi pyörittelin päässäni ajatusta lastenhoitajana työskentelemisestä, mutta se ei tuntunut tarpeeksi haastavalta. En myöskään tiennyt lainkaan, mistä lähtisin hakemaan töitä - lähettelin satunnaisesti cv:itä turkkilaisiin kielikouluihin, joiden nimet sattuivat muistumaan mieleen. Kyselin tutuilta ja entisiltä luokkakavereiltani Antalyasta suosituksia. Tämä tapa ei kuitenkaan tuottanut hedelmää, joten kysäisin istanbulilaiselta kaveriltani, jonka vanhemmat ovat englantilaisia opettajia, mitä kautta töitä kannattaisi lähteä hakemaan. Hän vihjaisi facebook-sivustosta jossa opettajat hakevat töitä ja koulut mainostavat avoimia paikkojaan.

Tätä kautta karsin itselleni kaksi kiinnostavinta koulua, ja vaikka molemmat olivat laadukkaan oloisia, valitsin paikan puhtaasti palkan perässä: se oli puolet enemmän kuin mitä toinen koulu tarjosi. Moni koulu huolii opettajakseen myös lähes kenet tahansa, joka puhuu englantia ja vaikuttaa sopivalta, mutta nykyinen työpaikkani on siitä erityinen ettei töihin oteta ilman oikeaa opettajankoulutusta. Koulujen taso ei siis ole millään lailla standardisoitua, vaan se vaihtelee suuresti. Tässä postauksessa en kuitenkaan kirjoita työpaikastani nimellä, sillä haluan pitää itselläni vapauden kirjoittaa mitä haluan.

Ennen Turkkiin tuloa en edes tiennyt, mikä muovailuvaha on englanniksi. Nyt play-doh on tuttuakin tutumpi ja lapset kerta kaikkiaan rakastavat sillä leikkimistä. Turkiksi se on yksinkertaisesti "hamur" eli taikina.

Työskentelen siis suht suuressa kansainvälisessä koulussa, "pre-schoolin" eli päiväkodin puolella. Lapset on päiväkodissa jaettu ikäryhmittäin: 3-vuotiaita on kaksi ryhmää, samoin kuin 4- ja 5-vuotiaita. 5-vuotiaat ovat jo eskareita, ja 6-vuotiaat siirtyvätkin jo peruskoulun puolelle ensimmäiselle luokalle. Minun ohjauksessai ovat kaikista pienimmät eli 2-vuotiaat, joita kutsutaan nimellä "play group."

Työaikani on joka päivä sama, 8.30-16.30 ja arkipäivien lisäksi silloin tällöin myös viikonloppuisin on esimerkiksi vanhempaintapaamisia, perheiden yhteisiä aamupaloja ja koulun virkistysiltoja. Kerran viikossa meillä on myös kokous, (satunnaisesti myös muulloin) jolloin työpäivä venyy jonkin verran: tänään oli kahden ja puolen tunnin kokous, ja kaikki ylimääräiset työtunnit ovat palkattomia. Noin kerran kuukaudessa kohdalle osuu myös "duty," eli suomalaisittain äärivuoro, jolloin työpäivä on 8-17. Pari kertaa kuussa on myös toinen duty, jolloin pitää auttaa aamulla lapsia ulos busseista ja iltapäivisin heidät takaisin busseihin.

Samat asiat ovat täällä lapsille tärkeitä kuin Suomessakin: oma naulakkopaikka ja ikiomat sisätossut.

Saan koulussa syödä niin aamupalan, lounaan kuin välipalankin ilman lisämaksua. Yleensä ruoka on perushyvää turkkilaista: paljon riisiä ja kasviksia, ja yllättävän paljon kokonaan kasvisruokia. Joka päivä lounasta edeltää erilainen keitto. Vaikka palkkani onkin huonompi täällä kuin Suomessa, se on paikallisella tasolla erittäin hyvä. Palkasta saa helposti säästettyä ja koska yleisesti kaikki on halvempaa, voi olla vaikeaa tottua taas Suomessa elämään johon ei kuulu viikottainen taksilla ajelu ja ravintolaillalliset.

Työskentelyyn tarvitaan kuitenkin työlupa, jonka hankkimiseen pitää muun muassa käännättää suomalaiset todistukset luokotodistuksesta lähtien turkiksi ja vahvisuttaa notaarilla. Verotus on myös varsin ankaraa, mutta suomesta poiketen verojen määrä vaihtelee hiukan kuukausittain.

Turkissa on tärkeää, että luokkahuone näyttää vanhemmille hyvältä: sen tulee olla siisti ja värikäs. Tänä vuonna pääsin helpommalla, sillä seinäkoristeet olivat valmiina viime vuodelta enkä joutunut käymään läpi samaa helvetillistä laminointi- ja leikkausprojektia.

Vaikka kyseessä on kansainvälinen koulu, sanoisin lapsista puolien olevan turkkilaisia. Tämä tuo omat haasteensa varsinkin 2-vuotiaiden kanssa työskentelyssä, sillä moni heistä ei puhu muita kieliä kuin turkkia. Viime syksynä tämä olikin todella raskasta, sillä turkinkielentaitoni oli huomattavasti heikompi ja varsinkin juuri turkkilaiset lapset vierastivat minua voimakkaasti.
Koulun aloitusta ei myöskään ole suunniteltu kovinkaan toimivasti: kaikki lapset aloittavat samalla viikolla, ja pienimpien ollessa ensimmäistä kertaa erossa vanhemmistaan olisi syliä tarvittu enemmän kuin sitä oli tarjolla. Joka ryhmässä työskentelee yksi ulkomaalainen opettaja "pääopettajana" ja avustajana on turkinkielinen opettaja.

Turkkilainen avustajani ei vielä puhu englantia ja vaikka yhteinen sanavarastomme onkin siis varsin rajallinen, kemiamme ja kasvatusperiaatteemme pelaavat onneksi hyvin yhteen.

Viime syksynä jostakin syystä minulla ei kuitenkaan ollut vakituista avustajaa, vaan muiden ryhmien avustajat olivat viikon kerrallaan kanssani, kunnes huhtikuussa sain vakituisen avustajan. Alkusyksy oli tietenkin kovin, kovin raskasta niin lapsille kuin minullekin. Ensimmäisen kuukauden tulin lähes joka päivä itkien kotiin, sillä olin niin stressaantunut.
Turkissa on hyvin lapsikeskeinen kulttuuri, ja lapset saavat jakamatonta huomiota ja ovat tottuneet pienestä pitäen olemaan hyvin erityisiä - jopa vieraat ihmiset saattavat antaa lapsille pieniä leluja tai karkkeja bussissa. Tänä on tuonut oman lisähaasteensa, sillä lasten on ollut hyvin vaikeaa oppia jakamaan tavaroita ja huomiota, ja turkkilaiset vanhemmat ovat hyvin, hyvin suojelevia ja huolestuneita lapsistaan ja ensimmäisinä viikkoina äitejä piti käskyttää ulos luokasta ja pyytää heitä olemaan kurkkimatta jatkuvasti ikkunoista. Englanninkielinen koulu on monelle vanhemmille statuskysymys, ja perheet ovat varakkaita ja tottuneet saamaan lapselleen parasta.

Erään turkkilaisen lapsen vesipullo. Vanhemmatkaan eivät puhu sanaakaan englantia, muuten he olisivat ehkä hoksanneet että pullon teksti on täyttä nonsenseä.

Lasten kanssa pitää tehdä paljon askarteluja, ja saan tosissani käyttää luovuutta keksiäkseni mitä seuraavaksi tekisimme. Onneksi on pinterest! Käpyjen maalaaminen ja koristelu oli lapsista tosi hauskaa.

Tänä syksynä minulla on siis oma avustaja, ja työ on huomattavasti helpompaa - vaikka avustajani ei puhukaan englantia. Kuten eivät monet vanhemmatkaan, joten turkin kielen opetteluni onkin siis ollut pakostakin varsin tehokasta. Viime syksynä lähdin aika lailla soitellen sotaan, sillä en tajunnut kuinka erilaista työelämä Turkissa onkaan kuin Suomessa. Osasin ehkä muutaman englanninkielisen lastenlaulun, mutta kaikki muu piti opetella kantapään kautta. Tänä vuonna esimerkiksi aamupiirin pitäminen on jo helpompaa, sillä minulla on aavistus siitä, mikä kyseisen ikäryhmän kanssa voisi toimia enkä ota jokaista itkua henkilökohtaisesti.

Tällä hiekkalaatikolla ollaan niin englanniksi, turkiksi, elekielellä ja toisen opettajan tulkkauksen välityksellä käyty keskusteluja siitä, että kaverin päälle ei heitetä hiekkaa ja että hiekka kuuluu vain hiekkalaatikkoon.

Istanbulin valtavan koon ja vanhempien hektisen työelämän vuoksi jo 2-vuotiaat kulkevat koulubussilla - eivät toki kaikki, mutta 3-vuotiaista jo lähes kaikki käyttävät bussia. Koulubussit tuovat lapset aamuisin liukuvasti, miten nyt liikenteessä pääsevätkään tulemaan, ja iltapäivisin valtavan säädön saattelemana lapset ohjataan taas istumaan busseihin.
Jokaisessa bussissa on "hostess abla" eli bussiemäntä, joka pitää huolen siitä, että lapset jätetään oikealla pysäkillä vanhempiensa huomaan. Silti varsinkin alkuvaiheessa saattelin taaperot bussiin hiukan sydän syrjällään.
Pienimpienkin lasten päivät venyvät Istanbulissa kovin pitkiksi. 2-vuotiaat saavat olla vielä puolipäiväisiä, mutta 3-vuotiaat ovat jo kokopäiväisiä ja näin ollen lapset saapuvat aamuisin yhdeksän aikoihin ja lähtevät busseilla kotiin neljän aikaan. Osalla bussimatka voi myös kestää vielä ylimääräisen tunnin suuntaansa.

Lapset ohjataan neljään eri bussiin päiväkodin puolella, ja sitten he hurauttavat tien toiselle puolelle peruskoulun puolelle jossa osa joutuu vielä vaihtamaan toiseen bussiin ja osa odottelee isompia, samalle alueelle tulevia oppilaita samaan kyytiin.

Istanbulin aamuruuhka on täynnä koulubusseja: osa yrityksistä tarjoaa myös työntekijöilleen kimppakyydin minibussilla. Bussikuskeja ei käy kateeksi.

Varsinaisia virallisia suhdelukuja ei ryhmissä ole, mutta luonnollisesti pienten ryhmässä on vähemmän lapsia kuin isompien ryhmässä. Viime keväänä minulla oli pahimmillaan 12 lasta, jotka olivat joko juuri täyttäneet kolme tai sitten vasta kaksivuotiaita, joten meno oli varsin hektistä. Isompien lasten ryhmissä lapsia on 10-17: mitä isommat lapset, sitä enemmän heitä luonnollisesti on yhdessä ryhmässä. Tänä syksynä minulla kävi tuuri, ja playgroup aloitti neljän lapsen voimin! Nyt lapsia on jo kuusi, ja seitsemäs tulee ensi viikolla - voi olla että loppuvuodesta onkin taas jo haipakkaa, mutta silloin makailen jo Thaimaan aurinkorannoilla drinkkiä siemaillen.

Lapset oppivat yllättävän nopeasti laulujen, lorujen ja leikkien kautta englantia. Toisaalta myös englanninkieliset lapset oppivat yleensä turkkia halutessaan leikkiä turkkia puhuvien lasten kanssa.

Ennen lukuvuoden alkua koululla on kolmisen viikkoa kestävät "orientaatioviikot" ilman lapsia, jolloin opettajat valmistavat joka vuodelle vuosisuunnitelman, kuukausisuunnitelman, viikkosuunnitelman ja päiväsuunnitelman. Vanhemmille lähetetään sähköpostitse aina perjantaisin seuraavan viikon viikkosuunnitelma.
Itse suhtaudun näihin suunnitelmiin lähinnä ohjaavina, enkä noudata niitä orjallisesti sillä lasten päiväuniaikaan voin suunnitella ohjelmaa tarkemmin lapsiryhmälleni sopivaksi. Esimerkiksi syksyllä lokakuun teema on ollut "All about me - kaikki minusta" ja se on jakautunut viikkosuunnitelmiin kuten perhe, aistit, mitä voin tehdä kehollani ja kuinka ilmaisen kehon tarpeitani.

Koska kirjastoja ei ole, kahmin Suomen konsulaatista ylimääräiset lastenkirjat omaan käyttööni - pienet kuitenkin katselevat vain kuvia. Esimerkiksi Miina ja Manu-kirja oli viime keväänä niin suosittu, että jouduin välillä takavarikoimaan sen riitojen ehkäisemiseksi.

Päivisin tahti on varsin hektinen, sillä lapset saapuvat päiväkotiin yleensä yhdeksän aikoihin, aamupala syödään puoli kymmenen ja vasta sitten aloitetaan varsinainen päiväohjelma - ja puolipäiväiset lapset lähtevät jo puoli yksi kotiin. Ulkoilulle on varattu todella vähän aikaa, puoli tuntia aamulla ja puoli tuntia iltapäivällä. Itse olen järjestellyt päiväohjelmani niin, että saamme olla ulkona aamuisin 45 minuuttia ja iltapäivisin saman verran.
Ulkoilun vähyys selittyy myös käytännön seikoilla - lapsilla ei kertakaikkiaan ole riittävästi ulkovaatteita, ja vaikka tulisi lunta, vain harvalla on sormikkaat. Toisaalta, jos lunta tulee riittävästi, ovat koulut kiinni - viime vuonna meillä oli yhteensä viisi lumivapaapäivää!
Ja vaikka suomessa murehditaan, etteivät vanhemmat merkitse vaatteitaan, se on Turkissa vielä harvinaisempaa: aniharva vaivautuu kirjoittamaan lasten nimet vaatteisiin.

Vaikka päivän aikataulu näyttää varsin hektiseltä, emme noudata sitä pienten kanssa aina niin tarkasti: lasten omat intressit ja tarpeet ovat tärkeämpiä kuin paperinpala. Ruoka-ajoista ja nukkumisajasta pidetään tietysti kiinni.

Ehkä suurin ero suomeen on paperitöiden vähyys. Täytän papereita oikeastaan vain vanhempaintapaamisia varten, joita on kaksi kertaa vuodessa ja joissa käydään läpi lapsen kehitystä. Lisäksi niiden lasten kanssa, jotka kulkevat koulubussilla, täytellään reppuvihkoa jossa vaihdetaan tietoja lasten kuulumisista. Muita paperitöitä ei oikeastaan ole. Joka toinen kuukausi vanhemmille lähetetään tiedote, johon kirjoitan kuukausiteemojen etenemisestä ja joiden pääpaino on lasten kuvissa.

Muutenkin suuri ero suomeen on se, että on hyvin tärkeää näyttää vanhemmille, maksaville asiakkaille, mihin heidän rahansa menevät. Luokkien tulee olla hyvin siistejä ja kutsuvan näköisiä ja askarteluja pitää tehdä käytännössä joka päivä. Sen lisäksi on myös jokakeväinen näyttely, jossa jokaisella ikätasolla on oma teemansa ja luokka tulee koristella lattiasta kattoon teeman mukaisesti. Kuten kuvitella saattaa, suurin osa teeman toteutuksesta jää opettajien harteille ja näyttelyn aikaan opettajat ovat hyvin stressaantuneita ja käyttävät jokaisen liikenevän minuutin koristeluun.

Viime kevään avustajani kanssa kevään näyttelyssä. Molempia vielä hymyilyttää vaikka oikeasti olimme aika puhki: kaikki liikenevät minuutit käytettiin luokan koristeluun, ja viimeisinä kahtena viikkoina emme edes pitäneet omia taukojamme vaan koristelimme luokkaa kahvikupit kädessä.

Turkissa työskennellessäni olen huomannut, kuinka armollinen suomen päiväkotisysteemi on lapsille. Täällä 5-vuotiaiden ollessa jo eskareita, heidän päivittäinen leikkiaikansa on kovin lyhyt ja akateemisia taitoja korostetaan. Lukuvuoden lopussa 5-vuotiaiden oletetaan osaavan jo lukea ja laskea ja olevan hyvin itsenäisiä. Neljä- ja viisivuotiailla ei myöskään ole päivälepoa lainkaan, ja sen huomaa iltapäivisin lasten vireystilasta. Isompien lasten opettajilla ei ole kovin paljon aikaa suunnitella isoja linjoja muuten kuin lukuvuoden alussa, joten silloin tehtyä suunnitelmaa noudatetaan varsin tarkasti - opettajat miettivät ja valmiselevat päivän aktiviteetit aamuisin.

5-vuotiaille pidetään keväällä "valmistujaisjuhla" jossa heidät puetaan tähän asuun. Ja kyllä, juhla huipentuu siihen, että lapset heittävät jenkkityyliin hatut ilmaan. Kunnon show-meininki.

Viime vuonna 2-vuotiaat olivat samassa rakennuksesa muiden kanssa, mutta lukuvuoden lopussa muutimme omaan, erilliseen rakennukseemme - ja se on aika ihanaa ja rauhallista. Viime vuonna lasten ohjaaminen ja valvominen oli paljon vaikeampaa, sillä esimerkiksi eteistilat ovat kaikkien yhteiset ja luonnollisesti myös melutaso oli todella paljon korkeampi. Pienet lapset myös välillä pelkäsivät isoja, vauhdikkaammin liikkuvia lapsia ja meinasivat toisinaan jäädä näiden jalkoihin.

Näitä autoja parkkeeraavat vain lapset. Heistä on ihanaa muodostaa kunnon Istanbulilaistyyppinen liikenneruuhka ja huutaa "Beep! Beep!"

Isommat lapset playgroupia lukuunottamatta myös esimerkiksi syövät yhdessä erillisessä ruokasalissa. Ruuan tarjoilevat ja sen siivoavat kaksi naista, jotka huolehtivat myös siivouksesta ja kaikenlaisista yleishommista, kuten sänkyjen levittämisestä lattialle päiväunien aikaan. Sen lisäksi päiväkodissa työskentelee opettajien lisäksi johtaja, yksi ylityöllistetty sihteeri, kaksi kauluspaitaa käyttävää talonmiestä ja kolme eri miestä jotka ovat vastuussa turvallisuudesta ja vartioivat portilla ja parkkeeraavat vierailijoiden autoja.

Siivoojarouvat hoitavat lähes kaikki käytännön asiat, ja esimerkiksi ruokia ei tarvitse itse hakea mistään tai siivota niitä. Myös sängyt levitetään valmiiksi ja siivotaan pois päiväunien jälkeen. Tästä kahvikupista olen "juonut" useamman kuin yhden kupillisen, ja sen lapset saavat siivota ihan itse.

Erityisopetuksesta vastaa koulun "counselor," joka suomalaisittain olisi ehkä koulupsykologi. Counselor on myös todella ylityöllistetty, mutta hän havainnoi luokkia ja opettajana häneltä voi tiukan paikan tullen pyytää konsultointiapua - ekstraresursseja ei kuitenkaan yleensä ole luvassa.
Resursseista säästetään muutenkin. Jos opettaja sairastuu, luokka jää toisen opettajan harteille tai tiukan paikan tullen (esimerkiksi 2-vuotiaiden kanssa ei yksi aikuinen kerta kaikkiaan riitä) avustaja toisesta ryhmästä tulee auttelemaan - jolloin hänen oma luokkansa jää vaille toista aikuista.

Erityistuki on vanhempien itse hankittavissa: esimerkiksi eräässä luokassa lapsen kaivatessa paljon erityistä tukea, vanhemmat palkkasivat hänelle henkilökohtaisen avustajan koulupäivälle. Vanhemmat saattavat käydä myös kouluajan ulkopuolella  yksityisellä "pedagogilla," joka voi tehdä lapsille testejä ja kartoittaa tämän tai perheen tuen tarvetta. Pedagogit ovat monesti opiskelleet psykologiaa ja sen lisäksi esimerkiksi toimintaterapiaa tai leikkiterapiaa, ja tapaaminen maksaa noin 60 euroa tunnilta. Pedagogit ovat kuitenkin yksityisiä ammatinharjoittajia ja tietojen luovuttaminen koululle on kuitenkin täysin vanhempien tahdon ja viitseliäisyyden varassa.

Turkissa lasten sukupuolittaminen elää ja vahvasti, ja lasten sukupuolta korostetaan hyvinkin stereotyyppisesti. Viime vuonna ammattipäivänä erään opettajan luokassa kaikki tytöt askartelivat sairaanhoitajan hilkan ja pojat lääkärin välineet, poikkeuksia ei sallittu. Suomalaista, sukupuolisensitiivisyyteen pyrkivää kasvattajaa hiukan hirvittää.

Päiväkoti on varsin monikulttuurinen työyhteisö, ja pelkästään päiväkodin puolella opettajia on mm. Hollannista, Isosta-Britanniasta, Intiasta, Thaimaasta, Ukrainasta, Amerikasta ja minä Suomesta. Askartelemme siis vanhemmille niin joulukortit kuin Bayram-kortitkin: suuri plussa on se, että meillä on niin turkkilaiset vapaapäivät kuin kansainvälisesti joululomatkin. Toisaalta turkkilaiseen tyyliin vapaapäiviä perutaan (mutta myös annetaan) muutaman päivän tai jopa päivän varoajalla.
 En todellakaan tiedä, kuinka turkkilaiset vanhemmat hoitavat lasten ylimääräiset yllätysvapaapäivät oman työaikansa puitteissa - kaikilla ei välttämättä ole vapaata vaikka koulu olisikin kiinni. Toisaalta turkkilaiset lapset ovat yleisesti varsin mukautuvaisia, aktiivisia ja reippaita: lapset oppivat pienestä pitäen luottamaan vieraisiin aikuisiin.

Ovet ovat kaikille avoinna! Pohjoismaista lapsia on todella vähän, ja myös esimerkiksi tummaihoisia lapsia vain muutama ja pienimmät lapset arastelevat heitä välillä.

Turkkilaiseen tyyliin keinut ja kiipeilytelineet ja oikeastaan kaikki muutkin ulkoleikkivälineet on tehty muovista. Kätevää ja edullista ehkä, muttei kovin kaunista.

Turkkilaisessa päiväkodissa työskennellessä kaaoksen sietokyvyn on ollut pakko kehittyä. Ennakoimattomia muutoksia on paljon ja lähes päivittäin, ja esimerkiksi uusia lapsia lapsiryhmään saattaa vain ilmestyä aamulla paikalle, ilman että lapsesta tietää mitään muuta kuin nimen. Myös selkälihakset joko vahvistuvat tai jumittuvat lopullisesti, sillä ergonomiasta ei ole tietoakaan, kun ainoat saatavilla olevat tuolit ovat kääpiökokoisia lasten tuoleja ja pöydätkin niin matalalla, että lounas syödään polvet suussa.

Vaikka Istanbulissa työskennellessä olen välillä itkenyt, välillä raivonnut kaiken kaaoottisuutta, olen myös nauranut, nauttinut, halaillut ja ennen kaikkea oppinut valtavasti niin itsestänikin kuin lastentarhanopettajan työstä. Ja vaikka moni asia onkin eri tavalla kuin Suomessa, ovat lapset pohjimmiltaan hyvin samanlaisia: he oppivat kieltä parhaiten lauluilla, leikeillä ja loruilla. He kaipaavat sopivasti leikkiä, lepoa ja kavereita, ja tarpeen tullen tutun ja turvallisen aikuisen syliä, tämän kielitaidosta riippumatta.

Bayram-kortteja: yllä lastentarhanopettajan visio ja alhaalla tekemisestä innostuneen 2-vuotiaan lopputulos. Kaikki ei aina mene lasten kanssa suunnitellusti, ja hyvä näin - niinhän sen kuuluu ollakin.