Katulapsia, katukauppiaita ja katukissoja

Pahoittelen blogitaukoa: jostakin syystä oma tietokoneeni ei enää pysty yhdistämään kotiverkkoomme, ja Severin kannettava on suunnilleen yhtä näppärä ja nopea kuin kahden kilon kivenmurikka. Sain vihdoin aikaiseksi siirtyä kannettavani kanssa Cihangiriin kahvilaan kirjoittamaan. Kahvilassa on tähän mennessä soinut Modern Talkingin Cheri Cheri Lady sekä Rick Astleyn Never Gonna Give You Up,  mutta yritän pitää fokukseni tekstissä, sillä tänään aion kirjoittaa tärkeistä asioista.

Nainen kerjäämässä rahaa metrobussin laiturialueella. Kerjäläiset ovat siellä, missä ihmiset. Monesti kerjäläisillä ei äärimmäisen köyhyyden ja nöyryyden merkkinä ole kenkiä jalassaan.

 

Ei ole olemassa ilmaista lounasta, eikä Istanbulissa ilmaista kenkien kiillotusta. Jo useammat vieraamme ovat joutuneet Haga Sofian ja muiden päänähtävyyksien lähellä kenkienkiillottajien ansaan: kengänkiillottaja (onko se edes oikea ammattinimike?) pudottaa "vahingossa" puhdistusharjansa, ja pahaa-aavistamaton turisti noukkii sen kohteliaasti ylös ja palauttaa omistajalleen. Kengänkiillottaja on turistin ystävällisyydestä niin kiitollinen, että haluaa palkita hänet kiillotuksella. Kiillotuksen jälkeen kengänkiillottaja alkaakin vaatia maksua ja kertoilee sydäntäraastavia tarinoita nälkäisistä lapsistaan. Turisti poistuu paikalta, suhteellisen hohtavine kenkineen, useita kymmeniä liiroja köyhempänä.

Kengänkiillottajan työsetti odottelemassa kadulla - itse kiillottaja lienee jossain pudottelemassa harjaansa.

Turkkilaiset ovat ylpeitä vieraanvaraisuudestaan, mutta kuten kengänkiillottaja-esimerkistä käy ilmi, ei tämä vieraanvaraisuus välttämättä yllä turisteihin. Turisteista yritetään nyhtää mahdollisimman paljon irti, ja esimerkiksi taksikuskien kanssa saa olla hyvin tarkkana. Varsinkin jos liikkuu porukassa, jossa on useampia ulkomaalaisia, monet kuskit käyttävät tilaisuuden hyväkseen ja pyytävät matkasta reipasta ylihintaa. Toisaalta kuulemma taksikuskit tekevät myös turkkilaisille samaa: he väittävät jonkin tien olevan suljettu tai nopeampi, ja ottavat ekstrarahat omaan taskuunsa. Matka Taksimilta asunnollemme maksaa taksilla halvimmillaan kymmenen liiraa, mutta toisinaan se on kaksikymmentä ja italialaiselle ex-kämppiksellemme jopa seitsemänkymmentä liiraa.

Kävelen joka aamu työmatkalla tämän appelsiinimehu"kojun" ohi. Myyjä mainostaa tuotteitaan huutamalla "C-vitamiinia! Appelsiinimehua, jossa on c-vitamiinia!"

Kas! Käsipainot myynnissä keskellä suojatietä, juuri niitä etsinkin!

Toisaalta ainakin sitten, kun puhuu hiukan turkkia ja/tai ystävystyy turkkilaisten kanssa, he todella ovat äärimmäisen lämpimiä ja vieraanvaraisia. He tarjoavat aina omastaan, oli kyse sitten ruuasta, neuvoista tai majapaikasta. Jos eksyneenä kysyy neuvoa turkiksi, monesti useampi ihminen kerääntyy yhteen porukalla miettimään ja väittelemään siitä, miten määränpäähän pääsisi parhaiten. Vieraanvaraisuus näkyy myös pienissä asioissa: kun olin suomalaisen opettajakollegani Elisan luona yötä hänen turkkilaisen avomiehensä ollessa matkoilla, seuraavana aamuna reissusta palatessaan avomies muisti minuakin pienellä tuliaisella. Töissä kahvitauolla kaikki tarjoavat omasta suklaastaan, turkkilainen kämppis maksaa aina taksin, ja ihmiset ovat aina valmiita näkemään vaivaa auttaakseen ravintolan pöytävarauksen, matkavinkkien sekä turkkilaisen byrokratian kanssa. Turkkilaiset eivät tingi omasta ajastaan, vaivastaan tai mukavuudestaan voidessaan olla avuksi.

Kuumat kastanjat ovat erityisen suosittuja talviaikaan. En ole niiden ykkösfani, mielestäni ne maistuvat lähinnä jauhoisilta.

Kuoria älypuhelimille. Epämääräinen myyntipiste, mutta ostin kuoret, hyvin ovat palvelleet.

Turkissa ostamisen, antamisen ja saamisen kulttuuri on erilainen kuin Suomessa. Niin tinkiminen kuin tippaaminenkin kuuluvat täällä normaaliin elämään ja kaikkea voi ostaa mistä tahansa, milloin tahansa. Vaatekaupat ovat auki pitkälle yöhön, ja samat pienet korttelimarketit tuntuvat olevan auki niin aamuvarhaisella töihin lähtiessä kuin aamuyöllä baarista palatessakin.
 Työmatkalla voisi kadulta ostaa appelsiinimehua, kaulahuiveja, sateenvarjoja, kukkia tai sämpylöitä. Varsinkin kesäaikaan aivan kaikkea kuviteltavissa olevaa myydään kadulla, ja kadulta olisi mahdollista hankkia esimerkiksi käsipainoja, pippurisumutetta, palapelejä, ennustuksia kaneilta, kuumavesipulloja, palapelejä, koruja, aurinkolaseja... Ohikävellessä voi kadulta ostaa ostereita, kastanjoita tai lottokuponkeja. Olen tähän mennessä ostanut kadulta mm. mekon ja kaulahuivin.

Miehellä on edessään olevassa laatikossa kaneja ja kaninpoikasia. Pientä summaa vastaan kani valitsee hampaillaan pinosta paperikäärön, jossa on ennustus.

Rolexeja kaduilta, ja muita merkkikelloja. Yleensä kellokauppiaat ovat tummaihoisia miehiä.

 
 Jos Turkissa on rahaa, elämä on täällä todella helppoa ja spontaaneja hankintoja on helppo tehdä. Itsensä hemmottelu on helppoa: on hierontaa, hamamia, pedikyyriä ja kampaajaa joka nurkassa. Ravintoloita ja kahviloita on huikean paljon. Ravintolassa asiakas ei nouse itse pöydästä ostaakseen viereisestä kioskista tupakkaa, vaan antaa rahan tarjoilijalle joka kipaisee lähikauppaan. Toisaalta taas, ihmiset yrittävät myydä epätoivon vimmalla lähes mitä vain elättääkseen itsensä. Turkin sosiaaliturva on mitätön, ja laittomat maahanmuuttajat yrittävät elättää itsensä ja perheensä mitä erilaisimmilla ideoilla. Sana "pop-up-yritys" saa hiukan erilaisen kaiun Turkissa.

Mikäs tyyppi vaeltelee moottoritiellä? No tietysti paikallinen pop-up-yrittäjä joka myy autoilijoille aamuruuhkassa vettä. Autoilijoille myydään myös mm. ikkunanpesuja, ruusuja ja leipäsiä.

Tämä yksityisyrittäjä taas yrittää tienata myymällä autoilijoille sydän-ilmapalloja.

Täällä mahdollinen varakkuus halutaan näyttää. Vaikka rahaa ei olisikaan, on tärkeää yrittää näyttää, että sitä muka olisi: esimerkiksi feikkimerkkivaatteita on laajalti myynnissä (jälleen kadulla), joten on vaikeaa tietää milloin jollakulla on päällä oikea merkkivaate ja milloin feikki.  Ja silloin kun rahaa on,  sen näyttäminen menee suomalaisen näkökulmasta överiksi asti. Päiväkoti, jossa työskentelen, on kallis yksityiskoulu ja joillekin on statuskysymys saada lapsensa englanninkieliseen yksityiskouluun. Pienimmille, eli 2-3-vuotiaille lapsille, lukuvuosi koulussa maksaa noin kymmenen tuhatta euroa, ja siihen päälle tulee useampien tuhansien koulubussimaksu - ja mitä korkemmalla luokkatasolla ollaan, sitä enemmän koulu maksaa. Vanhemmat ovat siis hyvin varakkaita, ja se näytetään ulospäin. Vanhemmilla on omia autonkuljettajilla ja useampi erivärinen Porsche, ja 2-vuotiaalla saattaa olla päällään aitoja Armanin vaatteita. Mutta samalla tavalla aidon Armanin paidan omaavallakin lapsellakin paita saattaa sotkeutua maaliin tai muovailuvahaan, ja suomalaista lastentarhanopettajaa hiukan hirvittää.

Jättimäinen kauppakeskus, Cevahir, joululoistossaan. Ostoskeskus on järkyttävän suuri ja sen sisällä on mm. vuoristorata.

Suomalaisen näkökulmasta ei tarvitse maksaa kovinkaan paljoa ekstraa saadakseen hulppeammat puitteet, kuten taloyhtiön omat uima-altaat. Talojen pihoilla olevat suuret uima-altaat ovat myös tapa osoittaa varakkuutta.

Toinen ääripää Istanbulissa on äärimmäinen köyhyys. Päivittäin useampaan otteeseen näkee ihmisiä, jotka työkseen keräävät roskia ja toimivat näin Istanbulin kierrätysjärjestelmänä, muuten täällä ei kierrätetä mitään. Turkkilainen sosiaalihuoltojärjestelmä ei ole kovin toimiva, joten vammaiset, invalidit ja vanhukset kerjäävät rahaa kaduilla, yleensä myymällä pieniä nenäliinapaketteja tai kyniä. Yleensä rahaa kerjäävät sokeat tai rammat - down-syndroomaisia tai cp-vammaisia näkee katukuvassa huomattavan paljon vähemmän kuin Suomessa, en osaa sanoa mistä se johtuu. Laskeskelin nähneeni kaksi kertaa koko täällä oloaikanani down-syndroomaisen.

Istanbulin kahdella jalalla kulkeva kierrätysjärjestelmä.

Kurjimmassa ja köyhimmässä asemassa tuntuvat olevan rahattomat, kodittomat ja kielitaidottomat Syyrian pakolaiset. Sen reilun puolen vuoden aikana jonka olemme täällä asuneet, on Syyrian pakolaisten määrä lisääntynyt räjähdysmäisesti. Varsinkin ilta-aikaan Istanbulin pääkatu, Istiklal, on täynnä pieniä lapsia kerjäämässä rahaa. Kaikista pienimmät ovat vauvoja äitiensä syleissä ja vähänkin isommat, eli vielä taaperot, ovat yksikseen kadunkulmassa soittamassa rumpua tai melodikaa rahakippo edessään. Lapset tulevat nykimään hihasta, halaamaan liikennevaloissa, juoksevat kaduilla autojen seassa koputtelemassa autojen ikkunoihin. Sydäntä särkee näiden lapsien puolesta, ja yritän antaa heille aina hiukan rahaa, mutta lapsia on niin toivottaman paljon!

Sokea mies myymässä kadulla nenäliinoja. Näen miehen päivittäin samalla alueella tienaamassa elantoaan.

Istiklalia päästä päähän kävellessä kerjääviä lapsia on useita kymmeniä, samoin kuin äitejä, jotka huutavat särkyneellä äänellä apua kantaessaan sylivauvojaan ja pienimpien roikkuessa helmoissa. Monesti kerjäläisperheiden lapset myös vain nukkuvat luonnottaman hiljaisina ja kalpeina vanhempiensa sylissä - tiedä sitten onko kyseessä aliravitsemus, kylmyys vai se, että vanhemmat huumaavat lapsiaan yrittäessään säästää heidät karulta ja toivottomalta todellisuudelta.

Yksi pienistä pojista, joiden kuuluisi olla kadulla kerjäämisen sijaan jossakin aivan muualla.

Syyriassa on 6,5 miljoonaa maan sisäistä pakolaista, ja lähimaihin, kuten juuri tänne Turkkiinkin, on paennut yli kolme miljoonaa ihmistä, ja heistä puolet on lapsia. Tilanne on katastrofaalinen.
Pelastakaa Lapset ry on aloittanut kampanjan Syyrian lasten auttamiseksi. Vetoaisinkin sinuun, joka luet tätä blogia: jos sinulla on vähänkin ylimääräistä, lahjoita Pelastakaa Lapsille edes hieman. Kuukausilahjoittajaksi voi liittyä niinkin yksinkertaisesti kuin lähettämällä tekstarin LAPSET numeroon 16499, jolloin joka kuukausi matkapuhelinlaskun yhteydessä veloitetaan aina kymmenen euroa. Toinen tapa lahjoittaa on kertalahjoitus tilille  FI64 1017 3000 2107 27, viestiksi "Syyria". Vaikka onkin klisee, se on myös totta: meillä on niin valtavan paljon, ja heillä niin hirvittävän vähän.

Tämä kuva itkettää minua, jo sitä ottaessani ja nyt joka kerta sitä katsoessani. Pieni syyrialaispoika, taustalla pojan äiti ja sylivauva. He olivat viilenevässä illassa kadunkulmassa kääriytyneinä viltteihin, selvästi valmiina viettämään yönsä siinä. Poika leikki pienellä muovilelulla, ja se on sydäntäraastavaa: niin pieni poika, jonka kuuluisi olla leikkimässä jossakin aivan muualla kuin kadulla.