Ihan vaan tavallinen maanantai Istanbulissa

Tytti toivoi että kirjoittaisin ihan tavallisesta arkipäivästä, ja maanantai on ollut niin arkinen ja tavallinen kuin vain olla ja voi. Aluksi kaikkeen tekemiseen toi erityisen säväyksen se, että on ulkomailla, "joo käyn kaupassa ostamassa leipää mutta Istanbulissa! ISTANBULISSA!" mutta nyt arki vain rullaa omalla painollaan eteenpäin. Ehkä kerran-kaksi päivässä, esimerkiksi työmatkalla tajutessani Istanbulin jättimäisyyden, "huomaan" taas olevani oikeasti muualla kuin Suomessa. Vaikeaa selittää, mutta sama ilmiö oli suomessakin kun muutin Tampereelle: aluksi tiedosti koko ajan olevansa jossakin uudessa paikassa, mutta ajan mittaan kaikkeen vaan tottuu ja ehkä turtuukin. Asiat, jotka olivat aluksi ihmeellisiä ja joita jaksoi hämmästellä, ovat nyt vain osa arkipäivää.

Lähimoskeija näyttää aamuauringossa erityisen kauniilta. Kuva on jo pari kuukautta vanha, nyt valo on jo talvisempaa. Lähimoskeija on yksi niistä asioista joita alussa hämmästeli mutta joihin ei enää oikeastaan kiinnitä huomiota.

Suurimman osan ajasta en siis edes enää muista tai huomaa asuvani ulkomailla, ja kielten vaihtelukin menee tosi luontevasti - töissä englantia ja hieman turkkia, kaupassa ja muilla asioilla turkkia, kotona Severin kanssa suomea ja kämppisten kanssa englantia. Hektisissä tilanteissa töissä saatan vielä erehtyä muodostamaan lauseeni suomeksi ja melkein päästämään sen ihmisten ilmoille, kunnes hoksaan missä olenkaan.

Mutta niin, siihen ihan tavalliseen maanantaihin. Työaikani on joka päivä sama, 8.30-16.30. Herätessäni puoli seitsemän aikaan on jo valoisaa, ja aurinko paistaa yleensä useampana päivänä, ehkä kolmena tai neljänä, viikosta. Aamutoimien jälkeen kahdesti viikossa yliopistolla käyvä Severi jää yleensä nukkumaan ja itse lähden töihin puoli kahdeksalta.

Työmatkalta voisi halutessaan ostaa vaikka kukkia tai voileivän ja teetä.

Työmatkallani sukkuloin jo (varsin rohkeasti) autojen seassa. Ilma on aamuisin todella huono ja pakokaasujen täyttämä, raikas aamuilma on kaukainen muisto Suomesta.

 

Istanbulin mittapuulla noin kolme varttia kestävä työmatkani on erittäin hyvä. Siitä saan kiittää metrobussia ja sitä, että työmatkaani sisältyy paljon kävelyä - ruuhkaisessa suurkaupungissa omat jalat ovat monesti nopein kulkuväline metron ja metrobussin lisäksi. Kävelen noin 15 minuuttia, vaihdan metrobussiin (nimensä mukaisesti metron ja bussin sekoitus - bussilinja, jolla on oma kaistansa ja jonka busseja tulee muutaman minuutin välein) jolla ylitän Bosborin sillan Aasian puolelle. Bosborin sillan ylittäminen on joka-aamuinen huippuhetki: näkymät ovat aivan uskomattomat ja matkatessaan mantereelta toiselle muistaa taas oman pienuutensa. Täydessä ruuhkabussissa hyvää kuvaa maisemasta on mahdotonta saada, se täytyy vain kokea. Kauniina aamuna Istanbul kylpee aamuauringossa, sumuisena aamuna koko silta peittyy sumuun. Metrobussin jälkeen kävelen viitisen minuuttia, menen yhden pysäkin tavallisella bussilla (parin-kolmen kilometrin matka pelkkää ylämäkeä taittuu niin kivuttomimmin) ja kävelen kymmenisen minuuttia koululle.

Metrobussi, ihmisten orastava ryysäyspaniikki jo valmiiksi täpötäyteen metrobussiin ja iloiset kanssamatkustajat, kuten kuvasta näkyy. Näin talviaikaan metrobussissa ilmastointi on usein täysillä, joka ei sillit suolapurkissa-henkisessä kulkuneuvossa ole erityisen miellyttävää. 

¨

Matkalla toiselle mantereelle.

 Aloittaessani työt 8.30, ensimmäiset kaksi lasta ovat yleensä jo paikalla, muut saapuvat myöhemmin. Ryhmässäni on kahdeksan lasta, ja vaikka työskentelen kansainvälisessä koulussa, vain yksi lapsista on ulkomaalainen ja loput seitsemän turkkilaisia. Kaikki lapset ovat 2-vuotiaita ja englannin kielen osaamisen taso hyvin vaihtelevaa: osa ei puhu sanaakaan englantia (eivätkä vanhemmatkaan) ja osa taas näyttää omaksuvan kielen hyvin nopeasti. Voin toiste kirjoittaa tarkemman kuvauksen töistäni, mutta luulen ettei päivärytmi poikkea kovinkaan paljon suomalaisen päiväkodin rytmistä. Ulkoiluaika on tosin huomattavasti lyhyempi, vain puoli tuntia mutta muuten: on aamupala, aamupiiri, leikkiaikaa. Askartelua, laulua, ulkoilua, kirjojen lukemista. Lounas, päiväunet, välipala, leikkimistä.
Kahdeksasta lapsesta viisi on kokopäiväisiä, aamupäivisin työskentelen avustajan kanssa ja iltapäivät olen yksin. Työpäivät menevät lasten kanssa aina todella nopeasti, ja alun totutteluvaikeuksien jälkeen voin sanoa nauttivani työstäni.

Tällä kertaa pikkukokit olivat laittaneet uuniin köfteä ja kananmunaa.

Muovailuvahahommia. Pöytä on päällystetty muovipussilla, koska myöhemmin samana päivänä maalasimme pullopeiteväreillä.

 Pääsen töistä puoli viideltä, ja yleensä suuntaan samalla kävely-bussi-metrobussi-kävely-kombolla kotiin. Tiistaisin on poikkeuspäivä, silloin opiskelemme muutaman muun ulkomaalaisen opettajan kanssa porukassa turkkia yksityisopettajan kanssa, ja tiistaisin olen kotona vasta yhdeksän aikaan illalla. Iltapäiväruuhka ja aamuruuhka ovat aivan järkyttävät, ja omalla autolla kulkeminen ei ole suositeltavaa kuin pakon edessä. Kiireisimmillä ja tärkeimmillä ihmisillä (kuten yhdellä lapsiryhmäni isistä) on omat autokuskit, jotta automatkankin voi käyttää hyödyksi.

Aurinko on jo laskemassa kun pääsen töistä - ja samaan aikaan muutama muukin suuntaa kotiin.

Olen kotona viimeistään puoli kuuden aikaan, ja yleensä hengähdän hetken, syön välipalaa ja lähden salille tai ryhmäliikuntaan puoli seitsemän aikoihin. Puoli seitsemältä sali ei ole vielä aivan täyteen ammuttu, mutta puoli kahdeksan aikaan on jo todella ruuhkaista. Salin tärkein kriteeri on se, että se on lähellä: kotoa salille kävelee muutamassa minuutissa, jos uskaltaa ylittää kadut turkkilaiseen tyyliin eli röyhkeästi ja nopeasti. Suomalaisittain kulkevalla aikaa menee viitisen minuuttia. Sali on siisti, uusi ja monipuolinen. Todella kovakuntoisen oloiset personal trainerit pyörivät salilla ja auttavat eksyneen oloista treenaajaa. Peruspunttitreenin vaihtoehtoina ovat tietysti aerobinen alla näkyvillä laitteilla, Zumba, Pilates tai mystinen "Crunch"-lesson jota vetää yksi PT:istä ja jonne emme ole vielä uskaltautuneet - käyn varsin usein ryhmäliikunnassa italialaisen kämppiksemme Erican kanssa.

Puoli seitsemältä sekaan vielä mahtuu.

  Salin jälkeen pyörähdän usein salin vieressä sijaitsevassa lähikaupassa, joka ei perusilmeeltään poikkea suomalaisesta kaupasta oikeastaan kovinkaan paljon. Hedelmiä ja vihanneksia on paljon, ja ne ovat todella tuoreita ja edullisia. Muutenkin hintataso on halvempi, (tonnikalaa lukuunottamatta) tuotevalikoima tietysti erilainen kuin Suomessa ja kassahenkilöstö jopa vielä synkempää ja elämäänsä kyllästyneen oloista kuin Keravan Prismassa. Ankean kassahenkilöstön vastapainoksi kaupassa työskentelee henkilöitä, joiden ainoa tehtävä on punnita vihannekset ja hedelmät jottei asiakas joudu itse vaivaamaan moisella päätään, (eli se osuus, jonka suomessa asiakas tekee itse - paina yhtä nappulaa vaa'alla) ja nämä punnitsijahenkilöt ovat yleensä hyväntuulisia. Luoja tietää miksi.  

Kuvasta puuttuu: punnitsijahenkilö.

Lähikaupassa on välillä koristeita erityistarjousviikkojen aikana. Taustamusiikki soi kovaa ja rätisten.

Kuten kuvista huomaatte, lähikauppa ja sali eivät ole mitenkään mieleenpainuvan eksoottisia. Kotiin päästyäni syömme Severin kanssa (yleensä Severin kokkaaman) illallisen kahdeksan aikoihin. Yritän mennä nukkumaan kymmenen jälkeen, yleensä vähemmän menestyksekkäästi, ja illan viimeiset pari tuntia menevät nopeasti: juomme teetä, saatan skypettää, luen kirjaa, facebookkaan ja whatsappaan, luen päivittäin hesarin ipadilta, pesemme pyykkiä. Jos en käy urheilemassa, teen yleensä sitten koko illan jotakin edellämainituista. Ihan todella arkista, mutta viikolla energia ei usein riitä kummempaan. Tuskinpa työssäkäyvänä elämäni suomessakaan olisi arkisin ihmeellisyyksien ilotulitusta. Viikonloput ovat sitten asia erikseen...

Salin pukuhuoneessa, tuulitakki päällä treenin jälkeen. Nyt ollaan kyllä turkkilaisen eksotiikan äärellä.