Kotona

Severi lähti kämppiksen kanssa (yhden niistä) katsomaan futismatsia Taksimille, joten ajattelin että voisi olla otollinen hetki kirjoittaa. Toki minuakin pyydettiin mukaan, mutta tänään oli ensimmäinen työpäivä, joten olen aika väsynyt ja kieltäydyin kunniasta. Tai no, ensimmäinen "työpäivä", sillä kävin päiväkodilla lähinnä tutustumassa työkavereihin, lounastamassa ja järjestelemässä luokkaani. Töistä täytynee kirjoittaa tarkemmin sitten, kun se alkaa toden teolla ja lapsetkin aloittavat ryhmässäni. Väsyttää silti, pelkkä töihin kulkeminen metrobussilla (jotakin metron ja bussin välimaastosta - bussi joka toimii kuin metro) ja toisella pikkubussilla oli jännittävää.

Kirjoittaessani tätä aurinko on jo laskenut ja rukouskutsut kaikuvat ikkunoista. Nostaessani katseeni näen vastapäätä olevien talojen lisäksi tämän maiseman.

Silloin kun viimeksi lähdin Turkkiin, sopeutuminen oli haastavaa. Koko Antalyan asuntomme oli kammottavan siivoton, pesukone ei toiminut, nettiä ei ollut ja huonekalutkin sain hankittua vasta kolmantena päivänä - kaksi ensimmäistä yötä nukuin sohvalla. Istanbuliin saapuminen on ollut paljon helpompaa, heti saapumisesta lähtien. Oli mahtavaa, että asunnossa odotti joku, jolle taksikuski pystyi soittamaan kun ei löytänytkään reittiä asunnollemme, joku joka heti kättelyssä näyttää meille vastapestyn lakanapinon ja kertoo wi-fin salasanan. Tietysti myös se helpottaa, että puhun jonkin verran turkkia - se helpottaa esimerkiksi kaupassa ja ravintolassa asumista paljon.

Tällä hetkellä asunnossa asuu meidän lisäksemme kolme turkkilaista ja yksi ranskalainen (?) tyttö, jota ei paljon näy. Syyskuun alussa tänne tuleekin enemmän actionia, sillä yksi turkkilaisista ja ranskalainen muuttavat pois, ja tilalle muuttaa vaihtareita: kaksi italialaista  ja yksi saksalainen tyttö. Molemmat turkkilaiset kämppiksemme käyvät töissä, joten on ihan mukavaa etten ole ainoa, joka ei voi keskellä viikkoa lähteä kaupungille rellestämään.
Turkkilaiset kämppiksemme ovat mahtavia. Toisen tunnen jo Antalyan ajoilta, toinen on uusi tuttavuus. En ole varma haluavatko he tulla esitellyiksi julkisessa blogissa omilla nimillään, joten kirjoitan heistä samoilla peitenimillä joilla puhumme Severin kanssa heistä suomeksi: Sokerina ja Purkkana. Sokerin tunnen jo entuudestaan, ja tiesin että tulemme hyvin toimeen. Purkka on taas ollut ensitapaamisesta aivan uskomattoman hyvä tyyppi - harvoin tapaa yhtä iloista, auttavaista ja sydämellistä ihmistä. Toivottavasti myös tulokkaat ovat mukavia.

Uusien kämppiksien kanssa lauantai-iltana metrossa matkalla Taksimille. En tiedä milloin on viimeksi ollut noin hauska ilta, enkä tiedä onko kukaan koskaan nähnyt Severin harjoittelevan turkkilaisille miehille tyypillisiä tanssiliikkeitä.

Asunto sijaitsee rauhallisella alueella, suunnilleen puolimatkassa työpaikastani ja Severin yliopistolta. Istanbulissa on aivan uskomattomia, melkein pystysuoria mäkiä, ja tämä asunto sijaitsee yhden sellaisen juurella.  Näinä ensimmäisinä päivinä pohkeet tuntuvat olevan kroonisesti jumissa kapuamisesta. Muuten olemme todella tyytyväisiä asuntoon - kaikki on lähellä, asunto on iso (kaksi kerrosta, kaksi kylpyhuonetta) ja suomalaiseen hintatasoon tottuneelle asunnon vuokra tuntuu myös todella edulliselta. Asunto on myös kaunis, kuten näistä muutamasta havainnollistavasta kuvasta käynee ilmi. Pyytäkää jos haluatte tarkempia kuvia jostakin, tai tulkaa käymään!

Harkitsemme julisteita ja uutta päiväpeittoa. Nyt yöpöydällä on myös ihana kukkakimppu, jonka Severi oli käynyt minulle ostamassa (turkiksi!!)  ensimmäisen työpäiväni kunniaksi.

Aiemmin työpöytä ja kaappi olivat huoneiden välissä ilmeisesti jakamssa huoneita. Koko lauantain raahasimme huonekaluja ympäriinsä, siivosimme ja pesimme ikkunoita.
P.S. Jääkaapissa oli pari ensimmäistä päivää ainoastaan jallupullo ja levy fazerin sinistä. Kiitos Jarno.

Opiskelunurkkaus, toivomme että tähän saataisiin pieni lamppu. Musta asia oikeassa laidassa on tyypillinen turkkilainen kaappi.

Parveke, josta on kiva näkymä pikkutielle, jota ei kuvassa valitettavasti näy. Sen sijaan kuvassa on kaksi lintua, joiden kanssa taistelemme (tai minä taistelen, Severi ei ole vakuuttunut näiden petojen aggressiivisuudesta) parvekkeen herruudesta.

Asumme kahden metropysäkin päässä Taksimista. Miettikää, hetki sitten asuimme Tampereella ja nyt, ihan yht'äkkiä asumme kahden metropysäkin päässä Taksimista. On tämä aika hurjaa. Ja silti, tämä tuntuu kodilta. Turvapaikalta.