Blogin (ja meidän) tulevaisuus: Thousand miles from comfort

Turkki on karistettu kannoilta jo lähes kuukausi sitten, eikä viimeistä Turkki-postausta ole näkynyt eikä kuulunut: viimeisinä viikkoina ja päivinä tuntui, että kaikki energia meni pakkaamiseen, viimeisiin työpäiviin ja ihmisten näkemiseen viimeistä kertaa. Ehkä myöskin tarvitsimme hiukan etäisyyttä Turkkiin ennenkuin voi oikeasti punnita sitä, miltä tuntui lähteä.

Ensimmäisenä syksynä Istanbulissa liityimme kaverimme kutsusta itsenäisyyspäivän kulkueeseen. Toisena syksynä emme kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi lähteneet marssille.

Turkki on ollut meille kummallekkin kasvattava ja opettava paikka viettää puolitoista tuotta tässä vaiheessa elämäämme.Monista hienoista puolistaan huolimatta se on pakottanut meidät kummatkin mukavuusalueemme ulkopuolelle ja olemme nähneet millaista elämä voi olla kotimaamme ja kotoisan Euroopan Unioninkin ulkopuolella. Syödessä nälkä kasvaa, joten Aasiaan lähteminen ei tuntunut yhtä suurelta seikkailulta, kuin Turkkiin lähtö puolitoista vuotta sitten. 

Olemme huomanneet salaa toivomamme, että törmäisimme turkkilaisiin, jotta voisimme puhua turkkia. Kieli on juurtanut niin syvään paikkansa mieleen, että nopeissa tilanteissa täällä Thaimaassakin saatamme molemmat reagoida turkinkielisillä sanoilla. Omituista, että voi kaivata kieltä! Täällä matkustaessa olemme myös havahtuneet siihen, kuinka haastava maa Turkki todella on asua: ainakin Malesiassa ja Thaimaassa aina löytyy joku, joka puhuu ainakin hiukan englantia, ja ihmiset ovat hyvin avuliaita.

Thaimaan biitsit ovat kyllä hienompia kuin Istanbulin muutamat lähirannat.

Yllättävää kyllä, Malesian ja Thaimaan uusien makujen, värien ja tuoksujen hyökyessä yli, ei Suomeen ole ollut läheskään niin ikävä kuin Istanbuliin. Erityisesti kaipaamme molemmat turkkilaista ruokaa! Täälläpäin maailmaa ruoka on niin kovin riisi/nuudeli-painotteista (herkullista toki) että turkkilainen keittiö tuntuu todella rikkaalta ja monipuoliselta - ja juustojen ystävinä viidestä eri juustosta koostuvia aamupaloja kaipaamme myös. On ollut yllättävää, kuinka vähän täällä loppujen lopuksi tarjoillaan tuoreita hedelmiä.

Pako lumelta kahden vuoden ajan on onnistunut vaihtelevasti. Viime talvena Istanbulissa pyrytti välillä kuten Kainuussa.

Olimme ajatelleet jatkaa blogia täällä, mutta tuntui että tien päällä kirjoittaessa blogia on vaikeaa kirjoittaa niin, että se saisi myös syvyyttä; kun matkustaa vain paikasta toiseen, päällimmäisenä tulisi kirjoitettua listaa siitä, mitä ollaan syöty, missä nukuttu ja mitä nähty, pääsemättä lainkaan syvemmälle kulttuuriin. Vaikka couchsurfingin kautta tapaisikin paikallisia, on kulttuurissa silti vierailijana. Sen jälkeen, kun on oikeasti ollut Istanbulissa lähes paikallisen roolissa, turistirooli on tuntunut liian kevyeltä ja pinnalliselta. 

Saara turistina Izmirissä.

Koh Lipellä baarissa istuessamme, molemmilla oli sellainen olo, että jokin tässä hiertää: kaksi viikkoa tien päällä oltuamme huomasimme, ettei paikasta toisseen reissaaminen muiden reppureissaajien jalanjäljissä ehkä kuitenkaan sovi meille. Jokin ei vain tuntunut oikealta. Meillä on kahden kuukauden turistiviisumi Thaimaahan, ja päätimme hakea kuukaudeksi vapaaehtoistöihin, ja aloimme googlettelemaan erilaisia paikkoja. 

Monet paikat haluavat maksun vapaaehtoisilta, ja nämä paikat karsimme pois: jos teemme jo ilmaista työtä, ylläpiton pyytäminen on mielestämme kohtuullista. Myöskin eläimiin keskittyvät paikat sekä orpokodit jäivät välittömästi pois listaltamme niiden hiukan arveluttavien eettisten valintojen vuoksi. Varsinkin orpokodeissa työskentely näissä maissa on suhteellisen suosittua, ja kovaa bisnestä: lapsia jopa siepataan kodeistaan, jotta heidät voidaan sijoittaa orpkoteihin, joissa länkkärit maksavat kovat rahat päästäkseen mediaseksikkäästi orpokotiin töihin. Varhaiskasvattajana Saara ei myöskään voi olla miettimättä, mitä pienen lapsen kiintymyssuhteelle ja - taidoille tekee kiintyä jatkuvasti vaihtuviin hoitajiin.

Severi tekemässä vapaaehtoistyötä eläinten parissa viime keväänä.

Mutta no, kuten elämässä tuntuu käyvän, suunnitelmat ovat suunnitelmia ja todellisuus voi yllättää. Löysimme Karenni Social Developmet-nimisen järjestön, joka tukee ja kouluttaa pakolaisia ja se tarjosi Saaralle englanninopettajan paikkaa ja sattumalta järjestössä on vapautumassa koordinaattorin paikka, jota tarjottiin Severille. Hyväksyimme tarjouksen ja yht'äkkiä huomasimmekin että olimme sitoutuneet aloittamaan puolentoista viikon kuluttua työt ja jatkamaan ainakin toukokuun loppuun asti.

Viimme toukokuussa kukat kukkivat Istanbulissa. Pohjois-Thaimaassa on keväisin jopa +40 astetta.

Karenni Social Development-järjestö toimii Nai Soi-nimisessä pienessä kylässä Pohjois-Thaimaassa, lähellä Burman/Myanmarin rajaa. Muutaman kilometrin päässä Nai Soista on jo vuosikymmeniä ollut pakolaisleiri, jossa asuu lähinnä etnisiä vähemmistöjä Burman puolelta. Monet pakolaiset ovat syntyneet ja kasvaneet pakolaisleirillä, ja he ovat käytännössä ansassa leirillä, sillä Thaimaan hallitus ei yleensä anna ihmisille lupaa lähteä leiristä tai hakea turvapaikkaa muualta. Erityisluvalla jotkut pakolaiset saavat liikkua esimerkiksi juuri Nai Soin kylään opintoja varten. Karenni Social Development Center auttaa erästä suurimmista etnisistä ryhmistä, kareneja, antamalla opetusta englannin kielestä ja ihmisoikeuksista 17-23-vuotiaille nuorille. Meille molemmille ihmisoikeudet ja ihmisten tasa-arvoisuus on syvällä arvoissamme, ja tämä vapaaehtoistyö antaa meille todellisen mahdollisuuden toteuttaa näitä arvojamme konkreettisesti.

Harvoin tulee ajatelleeksi miten onnekas on saadessaan vain leikkiä olevansa vanki. Escape the Room-pelissä Istanbulissa.

Nai Soin kylä sijaitsee syrjässä sivistyksestä, joten siellä ei ole paljoa tekemistä: toisaalta työ varmasti pitää kiireisenä. Viikonloppuisin voimme matkustaa lähimpiin kaupunkeihin Mai Hoi Soniin ja Chiang Maihin. Saaraa hiukan mietityttää kuinka onnistuu tottuminen niin pieneen kaupunkiin, mutta toisaalta kontrastina ovat muutaman kilometrin päässä olevat, pakolaisleirillä ansassa olevat ihmiset, jotka eivät ole voineet valita sitä, haluavatko asua leirillä.

Valtavassa metropolissa asumisen jälkeen kontrasti pikkukylään (kylänraitti ja kaksi kauppaa) voi olla hurja.

Mutta niin, koska vapaaehtoistyö pakolaisten kanssa on kaikkea muuta kuin tähän asti kokemamme postikortti-matkailu, blogi jatkuu. Koemme, että kyseessä on aihe, josta haluamme kirjoittaa blogissa, ja josta uskoisimme että ihmiset haluavat lukea.

Blogi jatkaa elämäänsä myös muissa muodoissa: sitä on käytetty (tosin ilman meidän lupaamme ja meitä informoimatta) tässä gradussa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/157853/pelevina_poliittinenhistoria.pdf?sequence=2

jossa on analysoitu ”Identifikaatioita, toiseuksia ja asiantuntijuuksia ulkosuomalaisten

blogeissa.”

Eräs Tampereen yliopiston opiskelija haastattelee myös Saaraa lähiviikkoina graduunsa siitä, millaisia kokemuksia suomalaisilla lastentarhanopettajilla on vieraassa kulttuurissa töskentelystä. Jaamme linkin, kunhan gradu valmistuu. 

We're a thousand miles from comfort

 we have traveled land and sea

But as long as you are with me

there's no place I'd rather be

When I am with you, there's no place I'd rather be.