Koti pakolaisleirin vieressä

Ensimmäisinä päivinä nauttimassa aamuauringosta. Aamuisin ja iltaisin on sen verran kylmä, että pitkähihainen tulee tarpeeseen, mutta päivisin on läkähdyttävän kuuma.

Muutimme tammikuussa pieneen kylään, Nai Soihin, pohjois-Thaimaahan työskentelemään  vapaaehtoisina Burmasta tulleiden pakolaisnuorten kanssa. Elämä on sujahtanut uomiinsa, aiemmista epäillyistäni huolimatta, luontevasti. Askeettisiin olosuhteisiin, kuten juoksevan veden puutteeseen, reikä lattiassa-vessaan, tulella tehtävään ruokaan ja kaikkien ylimääräisten aktiviteettien puutteeseen on tottunut yllättävän iisisti: luulen, että suomalainen mökkeilytausta on helpottanut sopeutumista. 

Jopa ympäriinsä tepasteleviin kanoihin ja yöt läpeensä kiekuviin kukkoihin (en tiedä miten ne pöljät eivät tajua että kukkojen kuuluisi laulaa vain aamuisin!) on jo niin tottunut, etteivät yölliset kotkottelu- ja kiekumissessiot saa enää haaveilemaan haulikosta.

Koti-bungalow. Alakerrassa asuu ranskalainen Sylvie, joka toimii täällä myös opettajana, keskikerroksessa (jonne vievät portaat) me, ja ylimmässä kerroksessa välikatossa kana.

Ylimmän kerroksen asukki on ollut yllättävän hiljainen, mitä nyt iltaisin rapistelee hiukan. Munien hautomista on takana kolmisen viikkoa, joten laskettu aika on varmaankin pian - saa nähdä kestääko naapurisopu tipujen piipitystä.

Meidän bambumaja ja vieraileva tähti. Naapurin kissa hengaa koululla paremman ruuan ja rakkauden perässä.

Jep, varsinainen eläintarha. Vasemmalla koko koulun lellikkikoira Bum tiskikoneena, etualalla olevassa saavissa pestään lautaset, ja oikealla jäteastiassa istuskelemassa (syömässä) yksi lukuisista pihapiirissä asuvista kanoista.

Työskentelemme siis Burmasta, tai nykyisestä Myanmarista, paenneiden Karenni-nuorten kanssa. Karennit ovat Burman suurin etninen vähemmistö, joka jakautuu useampiin alaheimoihin. Burman sotilasjuntta harrastaa systemaattista terroria ja syrjintää Karenneja kohtaan: on väkivallan ja raiskausten uhkaa, oikeuksia ja omistuksia rajoitetaan jatkuvasti ja Karenneja pakotetaan orjatyöhön sotilasjuntalle.  

Karennien liikkumista rajoitetaan esimerkiksi maamiinoilla, ja Burma, joka ei muutenkaan ole sananvapauden mallimaa, ei myönnä Karenneille käytännössä lainkaan oikeuksia, saatika koulutusta. Viereisessä bungalowissamme täällä asuu mies, jonka ilmeisesti Burman hallitus on kiduttanut hulluuteen asti ja joka viettää nyt päivät höpötellen itsekseen kyläläisten antaessa hänelle ruokaa ja juomaa, ja monien opiskelijoidemme perheenjäseniä on murhattu sotilasjuntan toimesta.

Pakolaisleirin sisäänkäynti on kilometrin päässä. Moni parikymppisistä opiskelijoistamme on syntynyt tällä leirillä. Thaimaan hallinto väittää leiriä väliaikaiseksi ratkaisuksi, jolloin valtio välttää kaiken vastuun esim. rahoituksesta ja kotouttamisesta.

Olemme luvanneet työskennellä Karenni Social Development Centerissä eli SDC:ssä toukokuun loppuun asti: minä opettajana ja Severi järjestön koordinaattorina. SDC:n tavoitteena on opettaa pakolaisnuorille ihmisoikeuksia, demokratian periaatteita ja ympäristön suojelua jotta tulevaisuudessa he voivat työskennellä rakentamassa ja tukemassa yhteisöään, mahdollisesti jopa jälleenrakentamassa sitä Burmaan.

Vaikeita nimiä, vaikeita kohtaloita, mutta niin helppoja ja elämänmyönteisiä tyyppejä.

On sydäntä särkevää, kuinka moni opiskelijoista on joutunut jättämään perheensä ja matkustamaan yksin leirille saadakseen edes jonkinlaista opetusta. Osa on matkustanut leirille aivan pieninä, kymmenvuotiainakin, esimerkiksi sotilasjuntan saattamana - ja suurimman osan monen päivän matkasta kävellen tai sotilaita pelätessään, juosten. Osa ei ole nähnyt perhettään vuosiin, osa ei usko näkevänsäkään heitä enää koskaan. Ja kaikki tämä vain paremman tulevaisuuden, koulutuksen tuoman toivon, vuoksi.

Kun nuorilta kysyy, jokaisen suurin haave on maksaa koulutus takaisin auttamalla tulevaisuudessa yhteisoaan. Suomalaista hävettää oma hyväosaisuus, jonka on ottanut niin itsestäänselvyytenä: ilmainen lähikoulu. Ilmainen kouluruoka. Korkeakoulu, jota valtio tukee rahallisesti.

Taustalla opiskelijoiden asuntola. Opiskelijoiden paidat ovat vapaaehtoisten lahjoittajien varoilla saatuja. Joillain opiskelijoilla on pulaa vaatteista.

Oppilaat siis asuvat muutaman kilometrin päässä olevalla pakolaisleirillä, jossa asuu noin 20 000 asukasta, eli suunnilleen saman verran kuin Nurmijärvellä ja Kauniaisissa yhteensä. Koulu, jossa työskentelemme, sijaitsee lähimmässä kylässä, sillä luonnollisesti vapaaehtoiset eivät saa käydä pakolaisleirillä kuin poikkeustapauksissa. Opiskelijat tulevat leiriltä koululle jalkaisin tai moottoripyörän tai skootterin kyydissä "salaista" viidakkoreittiä: vaikka periaatteessa pakolaiset eivät saisi poistua leiriltä, katsoo thai-poliisi useimmiten sormien välistä heidän tuloaan lähikylään (mutta toisinaan ei: välillä tietokonetunnit on peruttu, koska tietokoneopettajaa ei ole päästetty tarkastuksesta läpi.)

Toisinaan jotkut pakolaiset käyvät töissä lähikylissä tai kauempanakin, mutta siinä on omat riskinsä: jos poliisi saa heidät kiinni, rangaistukset voivat olla ankaria tai todella ankaria, poliisien fiiliksestä riippuen. Ja jos pakolaiset siis hakeutuvat töihin leirin ulkopuolelle, työt ovat raskaita, pimeitä ja laittomia töitä. Vain todella muutamalla onnekkaalla on henkilöpaperit, ja suurin osa oppilaista ei ole koskaan käynyt 20km päässä olevassa lähikaupungissakaan.

Täällä peltojen takana, viidakon keskellä. Kävelyreitillä kylälle pitää kahlata joen läpi ja ylittää peltoja.

Oppilaat on jaettu kahteen noin kahdenkymmenen hengen ryhmään, ja molemmat ryhmät viettävät vuorollaan koululla kaksi viikkoa täysipäiväisesti, sitten taas kaksi viikkoa leirillä opiskellen burmaksi, ja taas kaksi viikkoa täällä opiskellen englantia. Tämä on ollut käytännön sanelema pakko, sillä koulun tilat eivät kerta kaikkiaan riitä majoittamaan kaikkia kerralla. Tilanne ei ole ihanteellinen, sillä huomaa, että oppilaat unohtavat helposti oppimansa englannin opiskellessaan leirillä vain burmaksi.

Koulun vieressä on kirkko, jonka pihalta löytyy futiskenttä. Severi on todennut jalkapallon kansainväliseksi kieleksi - bongaa hurjassa vauhdissa juokseva valkoinen salama.

Koululla ollessaan tytöt ja pojat nukkuvat erikseen asuntoloissa, ja valmistavat aamupalan, lounaan ja illallisen myös meille opettajille. Ruoka on maukasta, mutta koska aamupala on käytännössä samaa kuin normaalit ruuat, olen todennut että oman hyvinvointini kannalta on parasta, että syön aamuisin lähikaupasta haettuja omia eväitä: soijamaitoa, pähkinöitä, hedelmiä (joiden perässä saa kyllä kävellä toiseen päähän kylää) ja kahvia. Muutaman yrityksen jälkeen totesin etten vain kerta kaikkiaan pysty syömään riisiä ja vaikkapa kalalla maustettuja papuja vielä aamukahdeksalta.

Keittio. Perällä näkyvät padat, joissa oppilaat kokkaavat vuorollaan kaikille ruokaa.

Kauppojen taso vaihtelee "kunhan pistän kuistilleni muutaman elintarvikkeen myyntiin"-tasosta kuvassa olevaan, kauniisti aseteltuihin pikkuisiin eteismyymäloihin.

Kauppiaat, eli yleensä perheenäidit, tekevät myös paljon ruokaa itse myyntiin.

Päivärytmi on opettajan kannalta aika ihana: aamulla minulla on oppitunnit klo 9-11, sen jälkeen syömme lounaan ja oppilailla on tietokonetunti aiemmin mainitun, leiriltä tulevan opettajan kanssa (leirillä ei ole tarvittavia tietokoneita, saatika tarpeeksi sähköä, tietokone-oppituntien pitämiseen) jolloin monesti suunnittelen tulevia oppitunteja.

Päivän toiset oppitunnit pidän klo 14-16. Suunnittelutyötä ei ole paljoakaan, sillä kerrallaan koululla olevat kaksikymmentä oppilasta on jaettu kahteen eri ryhmään, ja samat opetussisällöt käydään näin ollen läpi yhteensä neljä kertaa ryhmien vaihtuessa kahden viikon välein.

Iltapäivän tunnit ovat haastavampia, sillä luokassa on tuulettimesta huolimatta kuuma ja oppilaat monesti jo aika väsyneitä.

Iltaisin oppilailla on vielä kahdenkeskinen mahdollisuus harjoitella meidän vapaaehtoisten kanssa englantia pienten keskustelutuokioiden merkeissä: jokaiselle oppilaalle on varattu kerran viikossa noin vartti keskusteluaikaa puoli kahdeksan aikaan, mutta tietysti joidenkin oppilaiden kanssa juttua piisaa tunninkin verran, ja toiset keskustelut meinaavat tyrehtyä alkuunsa kun nuoria, varsinkin tyttöjä, hihityttää ja ujostuttaa englannin puhuminen heidän mielestään melkein yliluonnollisen kauniiden ja komeiden skandinaavien kanssa.

Mitä pidempään nuorten kanssa on viettänyt aikaa, sitä vähemmän hihittelykeskusteluja onneksi on - mutta silti joka päivä ei taida kahden käden sormet riittää sen laskemiseen, montako kertaa meitä kehutaan kauniiksi. Vaikka emme kumpikaan ole aamuihmisiä, ei aamuäreyttäkään kestä kauan oppilaiden hyvän tuulen tarttuessa. En ole koskaan elämässäni tavannut yhtä valoisia ja pienestä nauttivia tyyppejä kuin opiskelijamme.

 Varsinkin tytöt ovat ujoja ja hitaasti lämpiäviä, mutta hetken tunnustelun jälkeen herttaisia ja hauskoja tyyppejä.

Nai Soissa harrastusmahdollisuudet ovat vähissä, joten iltapäivän oppituntien jälkeen käyn yleensä juoksulenkillä. Loppuilta meneekin nopeasti oppilaiden kanssa jutellessa, lueskellessa (pk-seudun kirjastokortilla voi lukea monia suomalaisia lehtiä ilmaiseksi netissä! En kehtaa edes kertoa montako Kodin Kuvalehteä olen lukenut viimeisten parin viikon aikana) ja illallista syöden.

Koululta kipaisee riisipeltojen läpi Nai Soin kylälle kymmenessä minuutissa, ja vähintään kerran viikossa käymme kylällä pyykillä ja ostamassa hedelmiä, välillä muutenkin vaikkapa jäätelöllä. Itse kylästä, vaikka se onkin pieni, löytyy periaatteessa kaikki tarvittava: joka toisen talon kuistilla pidetään pientä elintarvikekauppaa, ja kylässä on myös pienenpieni apteekki, pieni kampaamo ja muutama "ravintola" talojen etupihoilla.

Lenkillä paikalliset tervehtivät, näyttävät peukkua, huutelevat kannustushuutoja ja heittävät yläfemmoja - ja toisinaan myos pyytävät hullua huvikseen juoksentelijaa yhteiskuviin.

Severi kylällä pyykillä. Oppilaat pesevät pyykkinsä yleensä käsin joessa, me laiskana kannamme ne kylälle ja käymme jäätelöllä sinä aikana kun kone pyörii.

Viikonloppuisin, jos emme jää koululle lueskelemaan ja katselemaan leffoja, matkustamme lähimpään kaupunkiin, 20 kilometrin päässä sijaitsevaan, 20,000 asukkaan Mae Hong Soniin. Mae Hong Sonissa, jossa asuu yhtä paljon väkeä kuin pakolaisleirillä, käydessä muistaa aina oman, niin epäreilun etuoikeutetun asemansa: me pääsemme matkustamaan vapaasti lähikylään, tai mihin tahansa maailmassa.

Meillä on omat rahat jotka käyttää mihin haluamme. Me voimme tehdä mitä työtä haluamme, kouluttautua mille alalle vain, matkustaa mihin vain suomalaisella passillamme. Meillä on demokratia, sananvapaus ja sosiaaliturva. On samaan aikaan niin hyvää tekevää kuin tuskallistakin muistaa omat etuoikeutensa. Varsinkin meillä suomalaisilla olisi niin paljon syitä olla kiitollinen: me olemme saaneet niin paljon vain syntymällä sattumalta oikeaan maahan.

Ystävänpäivänä kirjoittelimme toisistamme kauniita asioita sydänlapuille. Oppilaiden kehut tulevat sydämestä, ja heitä tekisi mieli kehua jatkuvasti - he eivät itse tajuakaan, kuinka rohkeita ja sitkeitä ovatkaan.