Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Roads left in both of our shoes - Saaran ja Severin tie

lauantai 20. helmikuuta 2016

Asioita, joita luulen kaipaavani Suomesta

Ikävä on iskenyt parina viime päivänä, ja olen itkeskellytkin sitä, kuinka Suomesta kaipaan niin muun muuassa kahvinkeitintä, keittiötä, jääkaappia ja sinne itse valittuja ruoka-aineita, paperi-hesaria, suihkua, viiniä, sohvaa, kavereita, perhettä.
Istanbulissa kirjoitinkin jo postauksen asioista, joita kaipaan suomesta ja nyt ironisesti kaipaan myos Istanbulia niin, että välillä rintaan sattuu. Käsittämätönta että Istanbul, joka toisinaan (eli usein) ajoi hulluuden partaalle, tulikin niin kovin, kovin rakkaaksi.

Oma maa (jättikokoinen, geenimanipuloitu) mansikka, muu maa mustikka?
Tietysti, sillä Istanbulissa oli minun ja Severin ensimmäinen yhteinen koti. Huomaan nyt opiskellessani burman kieltä ja karennia, että luon muistisääntöjä turkin kielen sanojen avulla. Kaipaan siis jopa Turkin kieltä, joka oli ikuinen murheenkryyni, ja sen puhumista todella paljon! Istanbuliin asettuminen Suomesta oli sinänsä helpompaa, sillä elämäntyyli pysyi varsin samana. Oli sisävessa, juokseva vesi, lähikauppoja, keittiö, kavereita, kahviloita, ravintoloita ja kulttuureja. 
Lähin kahvila sijaitsee 20 kilometrin päässä Mae Hong Sonissa. Huoh.
Täällä Nai Soissa elämä on radikaalisti karsitumpaa ja yksinkertaisempaa, ja toisaalta aikaa on enemmän - jos on vähänkin koti-ikävä, tämä yhdistelmä voi olla kohtalokas, kuten viime päivinä on ollut. Ehkä osasyy viime päivien ikävässä vellomiseen on myos se, että nyt kun päivisin on noin 35 astetta lämmintä, ei paahteisella hiekkatiellä juokseminen houkuta - mutta muut urheilumahdollisuudet ovat vähissä, sillä joki on niin matala, ettei siihen pääse uimaan, sisällä on yhtä kuuma kuin ulkona joten kotitreenikin vaatii paljon motivaatiota, ja illalla kun on viileämpää ei uskalla lähteä nyrjäyttämään nilkkojaan pilkkopimeille teille ja kylmällä jokivedellä peseydyttyä illan viileydessä hiukset eivät kuivu millään.

Onneksi viikonloppuna huomasimme, että oppilaat pelaavat mielellään sulkapalloa ja ovat siinä hyviä! Puolivarjoisalla alapihalla ei onneksi vielä ole sietämättömän kuuma.
Mutta niin, Istanbul on vielä niin tuoreessa muistissa, että arkielämän siellä muistaa hyvin. Suomessa taas emme ole asuneet paria kuukautta pidempään melkein kahteen vuoteen, ja ajatellessani Suomea ja Suomessa asumista huomaan, että minulla on aivan epärealistisia unelmia ja kuvitelmia joistakin asioista. Vaikka Suomi onkin minulle aina rakas kotimaani, ja luulen kaipaavani joitakin asioita Suomesta, hiukan mietittyäni huomaankin, ettei ehkä kaikkea kannattaisi niin kovasti kaipailla... 

Suomi muistuttaa itsestään. Eräällä opiskelijalla on säännöllisesesti päällä jostakin lahjana saatu, tyylikäs Suur-Savon sähkön paita.

-Talvea

Mielikuvissani näen kauniin, aurinkoisen pakkaspäivän ja itseni kävelemässä kiireettömänä jäällä, kaunis talvitakki ja kivan värinen, muhkea kaulahuivi päällä. Illalla alkaa sataa lunta, pehmeät hiutaleet putoilevat maahan ja istun sohvannurkassa päivän ulkoilusta raikkaana, lämpöisenä ja punaposkisena, katselen viltin alta lumihiutaleiden tanssia ja juon teetä.

Jännästi on unohtunut että yllä olevan tapaisia talvipäiviä tuntuu olevan noin kerran talvessa. Muuten Suomen talvi on pimeyttä, pimeyttä ja pimeyttä, ja pääväreinä harmaata, mustaa ja valkoista. Sitä, ettei halua lähteä kotoaan. Märkiä kenkiä, sitä että on koko ajan liian vähän päällä ja bussissa taas hiki, kuinka tuuli tunkee iholle vaikka näyttää ja tuntee olonsa Michelin-ukoksi, kuinka pakkasta on niin paljon että hengittäminen sattuu. Tai sitten kaikkialla on loskaa, loskaa ja loskaa eivätkä mitkään kengät kerta kaikkiaan pärjää sille. Mutta joka tapauksessa aurinko ja kevät ei tunnu tulevan koskaan.

No joo, onhan tällä ikuisellä kesällä puolensa.

 -Talviurheilua

Lisää aiempaan mielikuvaan sukset tai luistimet olalle roikkumaan, ja vielä freeshimpi fiilis illalle sinne viltin alle kotisohvalle. Ai ai, kaksi kärpästä yhdellä iskulla, raikas talvi-ilma ja urheilu!
Oikeasti luistellessa varpaita paleltaa aina, hiihtämässä käyn kerran talvessa (Tomin kanssa, yhteensä hiihdetty matka noin kilometri) ja laskettelu, vaikka onkin kivaa, on törkeän kallis harrastus.

Tässä kesäurheilulajissa, uinnissa, kyllä palelsi myös vähän: altaan vesi oli niin kylmää, että sukeltaessa ohimoita vihloi.

-Kulttuurielämää

Ulkomailla luen netti-hesarin kulttuuriuutisia kateudesta vihreänä. Tuollainenkin keskustelutilaisuus! Voi, mikä taidegalleria! Miten upean näkoinen pieni merenneito-ooppera! Niin vain on unohtunut se, että monet huikeat kulttuuritapahtumat ovat, varsinkin nyt kun en saa enää opiskelija-alennusta, kerta kaikkiaan järjettömän kalliita. Ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen tuntuu hurjalta summalta maksaa 15e museokäynnistä, 12 euroa leffassa käymisestä tai 42 euroa teatterista. Ilmaisiakin tapahtumia on, mutta jotenkin ne menevät aina ohi tai niissä on hirveä ryysis. Ja rehellisesti, miten usein kulttuuritapahtumissa tulisi käytyä? (Harvoin, kun taas sataa räntää.)
Köyhän miehen kulttuurishow: suihkulähde, joka kertoo tarinaa.

-Tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä 

Kyllä, Suomessa hommat hoituu, toisin kuin vaikkapa Turkissa. Monikin asia on hoidettu todella hienosti, maksimoiden aika, tehokkuus ja raha. Mutta toisaalta mihin sitä aikaa niin paljon säästetään? Miten silti tuntuu ettei Suomessa ylimääräistä aikaa ole kenelläkään? Ja järjestelmällisyyden kääntöpuoli on joustamattomuus.

Tännekö sitä aikaa säästetään?

-Sitä että hommat hoituu ja mahdollisuutta ennakointiin

Ensi joulun lomamatkan voi varata jo edellisenä jouluna, ja nyt helmikuussa kaverit kyselevät mille festareille aion mennä. Ajatuskin ensi kesän suunnittelusta ahdistaa: ensi kesänä! Siihenhän on niin pitkä aika, en voi vielä tietää! Koska Suomessa asioita on niin helppoa ennakoida ja varata ja kirjoittaa kalenteriin, luo se myös valheellista kuvaa siitä, että elämä on organisoitavissa ja hallittavissa. Todellisuudessa suomalaisten elämä on aivan yhtä arvaamatonta ja sattumavaraista kuin vaikkapa kenialaistenkin elämä.

Jo turkista mukaan tarttunut "yavas yavas"-asenne toimii täällä. Iisisti päivä kerrallaan vain, eivätkä yllättävätkään suunnitelmien muutokset hetkauta kun jo perusoletus on, että jotain muuttujia tulee kuitenkin.

-Supermarketeja

Ajatuksissani vaeltelen miellyttävän viileän, tilavan supermarketin leveillä käytävillä ja vertailen selkeästi hyllyihin kirjoitettuja hintoja ja tuotetietoja, aprikoin minkä kauniisti asetelluista herkkujuustoista tänään haluaisin falafel-pitojeni seuraksi. 
Todellisuudessa taistelen viimeisistä -30% jauhelihoista muiden tuulitakkisten kanssa, ladon hirveässä nälässä koriin (miten aina tuleekin otettua se kori joka sattuu kyynärtaipeeseen, vaikka tietäisi että on paljon ostettavaa) halvimpia pirkka-makaroneja ja kassajonossa pohdin, että tietysti taas osui väärän kaupan kanta-asiakaskortti mukaan. Maksaessa kauhistun: "miten se voikin taas olla yli kaksikymmentä euroa, tässähän on ihan muutama juttu vaan?!"

Mielikuvissani suomalaiset supermarketeissa tuotteet ovat yhtä kauniisti aseteltuja ja sieviä kuin nämä thai-saippuat.

-Omaa tilaa ja omaa rauhaa

Eräänä päivänä kun lähdin täällä Nai Soissa lenkille, ajattelin etten todellakaan jaksa kommunikoida kenenkään kanssa. Päätös romuttui välittömästi ensimmäisen vastaantulijan väläyttäessä aidon, leveän hymyn ja tsemppipeukun: pakkohan siinä oli hymyillä takaisin. Tuntuu absurdilta selittää ulkomaalaisille, kuinka suomalaisille on oikeasti ihan tavallista yrittää esittää, että ainoa lenkkipolulla vastaan tuleva henkilö tai naapuri hississä onkin näkymätön mielikuvitusolento, jonka olemassaoloa ei tarvitse noteerata mitenkään. Oman tilan anto saattaakin helposti vaikuttaa välinpitämättömalta, kylmältä ja tehdä toisesta ihmisestä näkymättömän.
Jos suljen silmät ja kuvittelen oikein kovasti, ehkä noi muut kuplat eivät olekaan täällä. Kuva Mae Hong Sonista.

-Hienotunteisuutta, sitä että yritetään olla tunkeilematta

Suomalaiset välttävät konflikteja viimeiseen asti (paitsi netin keskustelupalstoilla, erityisesti maahanmuuttokriittisissä ryhmissä, joissa on täysi sisällissota päällä ja mitä vain saa sanoa kenelle vain) ja vaikka tällä piirteellä on puolensa, tunnistan itsessäni myos sen varjopuolet: välillä vaikeassa tilanteessa olevalle kaverille tai tutulle ei uskalla sanoa mitään, ettei vaan tungettele. Tuntemattomalle ei voi tarjota apua, ettei vaan puutu toisen asioihin. Meiltä puuttuu luottamus, ja ehkä taitokin siihen, että toinen ihminen osaa myös ihan itse sanoa "ei kiitos" tai "en halua nyt puhua tästä aiheesta" jos ei halua kyselyjä.

Välilä Suomessa tuntuu siltä, kuin asuisi erakkorapulauman kanssa. Kuvan yksilö oli nyrkinkokoinen.

-Pubivisoja

Hyviä pienpanimoiden laatuoluita, vähän harmaiden aivosolujen käyttöä, mutta enimmäkseen mukavaa yhdessäoloa kavereiden kanssa kotoisassa lähipubissa.
Oikeasti pubivisat tuntuvat aina olevan väärään aikaan ja vääränä päivänä, kukaan ei ikinä pääse seuraksi, olut maksaa 7 euroa ja kysymykset ovat naurettavan vaikeita. Eikä sinne tule edes lähdettyä kun sää on niin huono.

Tien päällä pubivisasta käy bisse rannalla ja pohdiskelu "mitäköhän tänään huvittaisi syödä."

-Yöelämää

Lauantai-ilta, parhaita kavereita ja skumppaa, hyvää musaa, jonkun olohuoneessa tanssimista. No, ovathan etkot kavereiden kanssa ennen baariin lähtoa yleensä tosi hauskoja - ja monesti illan paras osa. Siis kunhan on muistanut käydä alkossa ennen kello 18.00 lauantaina. Kuppiloissa vain ja ainoastaan juodaan, koska kenelläkään ei ole varaa ruoka-annoksiin, eikä suomalaiseen juomakulttuuriin kuulukaan syöminen.

Sisäänpääsymaksut ja baariin sisään jonottaminen eivät varsinaisesti nostata fiilistä.
Pilkku tulee minuutilleen 3.30, absurdisti täysin riippumatta siitä ovatko bileet hyvät vai eivät, jonka jälkeen lähdetään muiden, aivan liikaa pilkkupaniikissa ("pilkkuun on enää kymmenen minsaa! Äkkiä tequilaa!")  juoneiden kanssa kilpailemaan mäkkärin tuplahintaisista yöaterioista, niin kalliista takseista etteivät niillä kulje kuin yritysjohtajat ja yöbusseista, joissa aina oksentaa joku. Toinen vaihtoehto on jatkot, jotka voivat olla "hyvät jatkot" jolloin juodaan väljähtänyttä olutta tai kaapin perältä kaivettuja vanhoja tuliaisviinoja, katsotaan youtube-videoita ja nuokutaan, tai "huonot jatkot" jolloin juodaan vettä, katsotaan youtube-videoita ja nuokutaan.

 Jonkun kotona pidemmän illan viettäminen ei onnistu, sillä naapurit valittavat kello kymmenen jälkeen liian äänekkäistä kantapää-astujistakin. Sen takia suomalaiset varmaan ovatkin niin hulluina mökkeilyyn: onpahan joku paikka jossa saa juoda viinaa ja huudattaa musiikkia aukioloaikojen tai naapureiden rajoittamatta vaikka koko yön.

Meidän nykyiset naapurit sikailee, huutaa yöt läpeensä, ulostaa kaikkialle ja tulee röyhkeästi meidän reviirille. Kenelle voi valittaa! Not in my backyard!

Asioita, joita en todellakaan kaipaa Suomesta: 

-Hintatasoa
Miten kaikki, kaikki voikin olla Suomessa niin kallista?! Mikäli jäämme Suomeen ensi syksynä, voi opiskelijan ja lastentarhanopettajan budjettiin Suomessa tottuminen olla aikamoinen sokki, kun samassa elämäntilanteessa Istanbulissa huristelimme taksilla pari-kolme kertaa viikossa ravintolaan syömään, ja rahaa jäi silti säästöön.
-Loskaa.
Tätä ei varmastikaan tarvitse edes perustella.

Silti, certificate of excellence awarded to koti. 4,5/5.
P.S. Kyllähän te tiedätte, että rakastan Suomea. Mutta myönnettäköön, että tämän postauksen kirjoittaminen auttoi koti-ikävään.

Tunnisteet: , , ,

tiistai 16. helmikuuta 2016

Koti pakolaisleirin vieressä

Ensimmäisinä päivinä nauttimassa aamuauringosta. Aamuisin ja iltaisin on sen verran kylmä, että pitkähihainen tulee tarpeeseen, mutta päivisin on läkähdyttävän kuuma.

Muutimme tammikuussa pieneen kylään, Nai Soihin, pohjois-Thaimaahan työskentelemään  vapaaehtoisina Burmasta tulleiden pakolaisnuorten kanssa. Elämä on sujahtanut uomiinsa, aiemmista epäillyistäni huolimatta, luontevasti. Askeettisiin olosuhteisiin, kuten juoksevan veden puutteeseen, reikä lattiassa-vessaan, tulella tehtävään ruokaan ja kaikkien ylimääräisten aktiviteettien puutteeseen on tottunut yllättävän iisisti: luulen, että suomalainen mökkeilytausta on helpottanut sopeutumista. 
Jopa ympäriinsä tepasteleviin kanoihin ja yöt läpeensä kiekuviin kukkoihin (en tiedä miten ne pöljät eivät tajua että kukkojen kuuluisi laulaa vain aamuisin!) on jo niin tottunut, etteivät yölliset kotkottelu- ja kiekumissessiot saa enää haaveilemaan haulikosta.

Koti-bungalow. Alakerrassa asuu ranskalainen Sylvie, joka toimii täällä myös opettajana, keskikerroksessa (jonne vievät portaat) me, ja ylimmässä kerroksessa välikatossa kana.
Ylimmän kerroksen asukki on ollut yllättävän hiljainen, mitä nyt iltaisin rapistelee hiukan. Munien hautomista on takana kolmisen viikkoa, joten laskettu aika on varmaankin pian - saa nähdä kestääko naapurisopu tipujen piipitystä.

Meidän bambumaja ja vieraileva tähti. Naapurin kissa hengaa koululla paremman ruuan ja rakkauden perässä.
Jep, varsinainen eläintarha. Vasemmalla koko koulun lellikkikoira Bum tiskikoneena, etualalla olevassa saavissa pestään lautaset, ja oikealla jäteastiassa istuskelemassa (syömässä) yksi lukuisista pihapiirissä asuvista kanoista.
Työskentelemme siis Burmasta, tai nykyisestä Myanmarista, paenneiden Karenni-nuorten kanssa. Karennit ovat Burman suurin etninen vähemmistö, joka jakautuu useampiin alaheimoihin. Burman sotilasjuntta harrastaa systemaattista terroria ja syrjintää Karenneja kohtaan: on väkivallan ja raiskausten uhkaa, oikeuksia ja omistuksia rajoitetaan jatkuvasti ja Karenneja pakotetaan orjatyöhön sotilasjuntalle.  

Karennien liikkumista rajoitetaan esimerkiksi maamiinoilla, ja Burma, joka ei muutenkaan ole sananvapauden mallimaa, ei myönnä Karenneille käytännössä lainkaan oikeuksia, saatika koulutusta. Viereisessä bungalowissamme täällä asuu mies, jonka ilmeisesti Burman hallitus on kiduttanut hulluuteen asti ja joka viettää nyt päivät höpötellen itsekseen kyläläisten antaessa hänelle ruokaa ja juomaa, ja monien opiskelijoidemme perheenjäseniä on murhattu sotilasjuntan toimesta.

Pakolaisleirin sisäänkäynti on kilometrin päässä. Moni parikymppisistä opiskelijoistamme on syntynyt tällä leirillä. Thaimaan hallinto väittää leiriä väliaikaiseksi ratkaisuksi, jolloin valtio välttää kaiken vastuun esim. rahoituksesta ja kotouttamisesta.
Olemme luvanneet työskennellä Karenni Social Development Centerissä eli SDC:ssä toukokuun loppuun asti: minä opettajana ja Severi järjestön koordinaattorina. SDC:n tavoitteena on opettaa pakolaisnuorille ihmisoikeuksia, demokratian periaatteita ja ympäristön suojelua jotta tulevaisuudessa he voivat työskennellä rakentamassa ja tukemassa yhteisöään, mahdollisesti jopa jälleenrakentamassa sitä Burmaan.

Vaikeita nimiä, vaikeita kohtaloita, mutta niin helppoja ja elämänmyönteisiä tyyppejä.
On sydäntä särkevää, kuinka moni opiskelijoista on joutunut jättämään perheensä ja matkustamaan yksin leirille saadakseen edes jonkinlaista opetusta. Osa on matkustanut leirille aivan pieninä, kymmenvuotiainakin, esimerkiksi sotilasjuntan saattamana - ja suurimman osan monen päivän matkasta kävellen tai sotilaita pelätessään, juosten. Osa ei ole nähnyt perhettään vuosiin, osa ei usko näkevänsäkään heitä enää koskaan. Ja kaikki tämä vain paremman tulevaisuuden, koulutuksen tuoman toivon, vuoksi.

Kun nuorilta kysyy, jokaisen suurin haave on maksaa koulutus takaisin auttamalla tulevaisuudessa yhteisoaan. Suomalaista hävettää oma hyväosaisuus, jonka on ottanut niin itsestäänselvyytenä: ilmainen lähikoulu. Ilmainen kouluruoka. Korkeakoulu, jota valtio tukee rahallisesti.
Taustalla opiskelijoiden asuntola. Opiskelijoiden paidat ovat vapaaehtoisten lahjoittajien varoilla saatuja. Joillain opiskelijoilla on pulaa vaatteista.
Oppilaat siis asuvat muutaman kilometrin päässä olevalla pakolaisleirillä, jossa asuu noin 20 000 asukasta, eli suunnilleen saman verran kuin Nurmijärvellä ja Kauniaisissa yhteensä. Koulu, jossa työskentelemme, sijaitsee lähimmässä kylässä, sillä luonnollisesti vapaaehtoiset eivät saa käydä pakolaisleirillä kuin poikkeustapauksissa. Opiskelijat tulevat leiriltä koululle jalkaisin tai moottoripyörän tai skootterin kyydissä "salaista" viidakkoreittiä: vaikka periaatteessa pakolaiset eivät saisi poistua leiriltä, katsoo thai-poliisi useimmiten sormien välistä heidän tuloaan lähikylään (mutta toisinaan ei: välillä tietokonetunnit on peruttu, koska tietokoneopettajaa ei ole päästetty tarkastuksesta läpi.)

Toisinaan jotkut pakolaiset käyvät töissä lähikylissä tai kauempanakin, mutta siinä on omat riskinsä: jos poliisi saa heidät kiinni, rangaistukset voivat olla ankaria tai todella ankaria, poliisien fiiliksestä riippuen. Ja jos pakolaiset siis hakeutuvat töihin leirin ulkopuolelle, työt ovat raskaita, pimeitä ja laittomia töitä. Vain todella muutamalla onnekkaalla on henkilöpaperit, ja suurin osa oppilaista ei ole koskaan käynyt 20km päässä olevassa lähikaupungissakaan.

Täällä peltojen takana, viidakon keskellä. Kävelyreitillä kylälle pitää kahlata joen läpi ja ylittää peltoja.
Oppilaat on jaettu kahteen noin kahdenkymmenen hengen ryhmään, ja molemmat ryhmät viettävät vuorollaan koululla kaksi viikkoa täysipäiväisesti, sitten taas kaksi viikkoa leirillä opiskellen burmaksi, ja taas kaksi viikkoa täällä opiskellen englantia. Tämä on ollut käytännön sanelema pakko, sillä koulun tilat eivät kerta kaikkiaan riitä majoittamaan kaikkia kerralla. Tilanne ei ole ihanteellinen, sillä huomaa, että oppilaat unohtavat helposti oppimansa englannin opiskellessaan leirillä vain burmaksi.

Koulun vieressä on kirkko, jonka pihalta ytyy futiskenttä. Severi on todennut jalkapallon kansainväliseksi kieleksi - bongaa hurjassa vauhdissa juokseva valkoinen salama.
Koululla ollessaan tytöt ja pojat nukkuvat erikseen asuntoloissa, ja valmistavat aamupalan, lounaan ja illallisen myös meille opettajille. Ruoka on maukasta, mutta koska aamupala on käytännössä samaa kuin normaalit ruuat, olen todennut että oman hyvinvointini kannalta on parasta, että syön aamuisin lähikaupasta haettuja omia eväitä: soijamaitoa, pähkinöitä, hedelmiä (joiden perässä saa kyllä kävellä toiseen päähän kylää) ja kahvia. Muutaman yrityksen jälkeen totesin etten vain kerta kaikkiaan pysty syömään riisiä ja vaikkapa kalalla maustettuja papuja vielä aamukahdeksalta.

Keittio. Perällä näkyvät padat, joissa oppilaat kokkaavat vuorollaan kaikille ruokaa.
Kauppojen taso vaihtelee "kunhan pistän kuistilleni muutaman elintarvikkeen myyntiin"-tasosta kuvassa olevaan, kauniisti aseteltuihin pikkuisiin eteismyymäloihin.
Kauppiaat, eli yleensä perheenäidit, tekevät myös paljon ruokaa itse myyntiin.
Päivärytmi on opettajan kannalta aika ihana: aamulla minulla on oppitunnit klo 9-11, sen jälkeen syömme lounaan ja oppilailla on tietokonetunti aiemmin mainitun, leiriltä tulevan opettajan kanssa (leirillä ei ole tarvittavia tietokoneita, saatika tarpeeksi sähköä, tietokone-oppituntien pitämiseen) jolloin monesti suunnittelen tulevia oppitunteja.
Päivän toiset oppitunnit pidän klo 14-16. Suunnittelutyötä ei ole paljoakaan, sillä kerrallaan koululla olevat kaksikymmentä oppilasta on jaettu kahteen eri ryhmään, ja samat opetussisällöt käydään näin ollen läpi yhteensä neljä kertaa ryhmien vaihtuessa kahden viikon välein.

Iltapäivän tunnit ovat haastavampia, sillä luokassa on tuulettimesta huolimatta kuuma ja oppilaat monesti jo aika väsyneitä.
Iltaisin oppilailla on vielä kahdenkeskinen mahdollisuus harjoitella meidän vapaaehtoisten kanssa englantia pienten keskustelutuokioiden merkeissä: jokaiselle oppilaalle on varattu kerran viikossa noin vartti keskusteluaikaa puoli kahdeksan aikaan, mutta tietysti joidenkin oppilaiden kanssa juttua piisaa tunninkin verran, ja toiset keskustelut meinaavat tyrehtyä alkuunsa kun nuoria, varsinkin tytjä, hihityttää ja ujostuttaa englannin puhuminen heidän mielestään melkein yliluonnollisen kauniiden ja komeiden skandinaavien kanssa.

Mitä pidempään nuorten kanssa on viettänyt aikaa, sitä vähemmän hihittelykeskusteluja onneksi on - mutta silti joka päivä ei taida kahden käden sormet riittää sen laskemiseen, montako kertaa meitä kehutaan kauniiksi. Vaikka emme kumpikaan ole aamuihmisiä, ei aamuäreyttäkään kestä kauan oppilaiden hyvän tuulen tarttuessa. En ole koskaan elämässäni tavannut yhtä valoisia ja pienestä nauttivia tyyppejä kuin opiskelijamme.

 Varsinkin tytöt ovat ujoja ja hitaasti lämpiäviä, mutta hetken tunnustelun jälkeen herttaisia ja hauskoja tyyppejä.
Nai Soissa harrastusmahdollisuudet ovat vähissä, joten iltapäivän oppituntien jälkeen käyn yleensä juoksulenkillä. Loppuilta meneekin nopeasti oppilaiden kanssa jutellessa, lueskellessa (pk-seudun kirjastokortilla voi lukea monia suomalaisia lehtiä ilmaiseksi netissä! En kehtaa edes kertoa montako Kodin Kuvalehteä olen lukenut viimeisten parin viikon aikana) ja illallista syöden.

Koululta kipaisee riisipeltojen läpi Nai Soin kylälle kymmenessä minuutissa, ja vähintään kerran viikossa käymme kylällä pyykillä ja ostamassa hedelmiä, välillä muutenkin vaikkapa jäätelöllä. Itse kylästä, vaikka se onkin pieni, löytyy periaatteessa kaikki tarvittava: joka toisen talon kuistilla pidetään pientä elintarvikekauppaa, ja kylässä on myös pienenpieni apteekki, pieni kampaamo ja muutama "ravintola" talojen etupihoilla.

Lenkillä paikalliset tervehtivät, näyttävät peukkua, huutelevat kannustushuutoja ja heittävät yläfemmoja - ja toisinaan myos pyytävät hullua huvikseen juoksentelijaa yhteiskuviin.
Severi kylällä pyykillä. Oppilaat pesevät pyykkinsä yleensä käsin joessa, me laiskana kannamme ne kylälle ja käymme jäätelöllä sinä aikana kun kone pyörii.
Viikonloppuisin, jos emme jää koululle lueskelemaan ja katselemaan leffoja, matkustamme lähimpään kaupunkiin, 20 kilometrin päässä sijaitsevaan, 20,000 asukkaan Mae Hong Soniin. Mae Hong Sonissa, jossa asuu yhtä paljon väkeä kuin pakolaisleirillä, käydessä muistaa aina oman, niin epäreilun etuoikeutetun asemansa: me pääsemme matkustamaan vapaasti lähikylään, tai mihin tahansa maailmassa.

Meillä on omat rahat jotka käyttää mihin haluamme. Me voimme tehdä mitä työtä haluamme, kouluttautua mille alalle vain, matkustaa mihin vain suomalaisella passillamme. Meillä on demokratia, sananvapaus ja sosiaaliturva. On samaan aikaan niin hyvää tekevää kuin tuskallistakin muistaa omat etuoikeutensa. Varsinkin meillä suomalaisilla olisi niin paljon syitä olla kiitollinen: me olemme saaneet niin paljon vain syntymällä sattumalta oikeaan maahan.

Ystävänpäivänä kirjoittelimme toisistamme kauniita asioita sydänlapuille. Oppilaiden kehut tulevat sydämestä, ja heitä tekisi mieli kehua jatkuvasti - he eivät itse tajuakaan, kuinka rohkeita ja sitkeitä ovatkaan.

Tunnisteet: , , ,