Kissojen Istanbul

Istanbul on kissojen valtakunta. Suurkaupungin kapeiden kujien asukkaat ovat tunnetuimpia ja silmäänpistävimpiä pisteitä katukuvassa. Kissoja näkee lähes kaikissa, erityisesti vanhemmissa kaupunginosissa loikoilemassa aurinkoisina päivinä katujen reunamilla, portailla ja kadulle jätetyillä huonekaluilla. Istanbulin kissat ovat villejä katukissoja, jotka ovat kuitenkin luonteeltaan tuttavallisia kotikolleja. Kaupungin asukkaat rakastavat  katujen kehrääviä karvakasoja hyvin paljon ja kohtelevat niitä kuin ruhtinaita. Kissoille tuodaan ulos kaduille ruokakippoja, sateensuojia, joskus jopa leluja. Kylminä päivinä kahvilat ja ravintolat päästävät hytiseviä katteja sisään lämmittelemään. Joskus saattaa myös nähdä, kun talon asukas yrittää epätoivoisesti hätyyttää ikkunasta sisälle pyrkivää liian ystävällismielistä mirriä. Kissan elämä Istanbulissa ei ole niin kovaa, kuin voisi luulla.

Kissoja näkee usein waqfien, uskonnollisten yhteisöjen omistamien tilojen sisällä. Kuva otettu Eyupin hautuumaalta.

Kissoilla on todistetusti kyky torkkua missä tahansa paikassa.

Turkkilaisten syvällä rakkaudella kissoja kohtaan kuvaa suosittu sanonta: "Jos tapat kissan, sinun on rakennettava moskeija saadaksesi anteeksi Jumalalta". Rakkaudelle kissoja kohtaan löytyy viitteitä Islamilaisista kansantaruista. Eräässä tarinassa profeetta Mohammedin mielityin kissa Muezza nukkui hänen kaapunsa päällä. Mohammed ei tahtonut herättää kissaa, joten hän leikkasi kaavun siten että Muezza sai jatkaa uniaan. Esimodernissa kaupunkilaiselämässä liikkeiden ja varastojen omistajat arvostivat sitä että kissat pitivät tilat siistinä tuholaisista. Oppineet kuvauttivat itsensä usein muotokuvissa ja miniatyyreissä kissojen kanssa, sillä ne huolehtivat papereita tuhoavista hiiristä. Kissoja, toisin kuin koiria, arvostettiin myös niiden sisäsiisteyden vuoksi.

Öisin kissat elävät täysin omaa elämäänsä jonka kuulee kaduilla kaikuvana maukumisena.

Saaran nimeämä "Pöhkö" on kotikulmiemme asukas joka on kovin kiintynyt meihin. Joskus kävellessäni kotiin se ilmestyy sivukujilta ja tervehtii tuttavallisesti maukumalla ja rientää hakemaan rapsutuksia korvan takaa. Sitä on pitänyt enemmän kuin kerran estää tulemasta asuntoomme.

Viikon kestänyt talvi oli kurjaa aikaa kaupungin kissoille, kuten kuvassa olevan yksilön ilmeestä voi huomata.

Kaupungin asukkaat hoitavat kissoja eri tavoin. Kuva otettu Beyoglussa, jossa läheisen liikkeen omistajat antoivat kissaperheelle pahvilaatikon suojaksi.

Kuva "kissaportailta" läheltä asuntoamme, johon kissoille tuodaan ruokaa ja pahvilaatikoita, joissa nukkua.

Kissat ottavat hyvin luontevasti haltuun julkiset tilat. Välillä mietin, että ovatko ulos jätetyt huonekalut annettu kissojen käytettäväksi. Kuva Istanbulin yliopiston kampukselta.

Kissoja löytyy joskus yllättävistäkin paikoista nukkumasta, kuten kasviruukuista hotellien edessä.

Turkkilainen kansallistunne & Ankaran ekskursio

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta jo jonkin aikaa, mutta koulun sekä letkeän laiskan luonteeni vuoksi asia on jäänyt hiukan roikumaan. Tällä hetkellä nautin kuukauden lomaa kouluhommista, joten en pysty sanomaan etteikö minulla olisi aikaa kirjoittaa tätä päivitystä!

Turkkilaiset pitävät lippujen heiluttamisesta.

Turkin lippuja liehuu lähes kaikilla julkisilla tiloilla, kuten puistoissa ja aukioissa päivittäin.

Monille suomalaisille ensimmäisiä kulttuurieroja, joita heille tulee mieleen Turkista, on luultavasti maan valtauskonto islam, joka johtuu hyvin pitkälti siitä miten Turkista uutisoidaan suomalaisessa mediassa. Kuitenkin täällä asuvalla toinen, monessa mielessä jopa näkyvämpi kulttuurinen ilmiö on nationalismi, joka näkyy niin jokapäiväisessä elämässä kuin katukuvassakin.

Turkkilaisia lippuja on kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kuvassa automaatti ostarilta, asuntomme läheltä, josta saa ostettua pehmolippuja.

Katukuvassa Turkin lippu näkyy monessa paikassa - lipputankojen lisäksi asuntojen ikkunoissa, vaatteissa, mukeissa, avaimenperissä. Listaa voisi jatkaa pitkään. Turkin lipun lisäksi

turkkilaisen nationalismin näkyvin symboli on Mustafa Kemal Atatürk, jonka kuvia, patsaita ja kirjoituksia voi nähdä kaikkialla. Mustafa Kemal Atatürk (Atatürk=”Turkkilaisten isä) on turkkilaisen nationalismin henkilöitymä, Turkin tasavallan perustaja. Hän oli Turkkia edeltäneen valtion, Osmanien valtakunnan, kenraali. Ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtuneen valtakunnan romahtamisen seurauksena Atatürk ajoi kreikkalaiset ja liittoutuneiden miehittäjät nykyisen Turkin alueelta Turkin itsenäisyyssodassa 1923 ja perusti nykyisen Turkin valtion.

Saaran oppilaat värittivät kukkia Mustafa Kemalin ympärille Ataturkin muistopäivänä.

Mustafa Kemal halusi luoda modernin Turkin uudistamalla maata länsimaiden kaltaiseksi. Hän otti länsimaisen nationalismin kansallisen identiteetin rakennuskappaleeksi. Tämä tarkoitti sitä, että Atatürk erotti uskonnon valtiosta sekä teki lukuisia muita merkittäviä uudistuksia. Hän rakennutti Turkkiin peruskoulujärjestelmän, otti käyttöön latinalaiset aakkoset sekä uudisti turkin kielen poistamalla siitä ulkoiset (lue: itämaisista kielistä tulleet) vaikutteet. Mustafa Kemal myös uudisti koko perustuslain ottamalla mallia Eurooppalaisten valtioiden lainsäädännöstä.

Perinteisten muotojen lisäksi viivaimen vasemmassa ylälaidassa tuttu sivuprofiili.

Kuumottava Ataturkin kuolinnaamio erään pankin seinällä. Ataturk esiintyy myös erilaisten näköispatsaiden, rintakuvien, lippujen, katumaalausten, rannekellojen ja jopa kännykänkuorien muodossa katukuvassa.

Atatürk pyrki myös kulttuurisiin uudistuksiin omaksumalla hyvin eurooppalaisen elämäntyylin aina pukeutumisesta alkoholin käyttöön (joka oli ilmeisesti myös hänen lempiharrastuksensa aina maksakirroosiin saakka). Hän oli innokas modernien tieteiden lukija sekä taiteiden kuluttaja ja kannusti kansalaisia sivistämään itseään. Atatürk tunnetaan myös vahvana naisten oikeuksien ajajana: hän kannusti naisia kouluttautumaan ja osallistumaan työelämään, antoi naisille äänioikeuden, sekä oikeuden päästä parlamenttiin.

Taksimin aukion monumentti on omistettuTurkin nationalistiselle liikkeelle, ja se on kuuluisimpia Atatürk-monumentteja.

Kuitenkin toinen puoli jota Turkkilaisten isästä ei varsinkaan täällä Turkissa tuoda niin usein esille, ovat hänen autoritääriset otteensa tasavallasta aina hänen kuolemaansa saakka ja monessa mielessä jopa sen jälkeen. Turkki oli sen perustamisvuodesta 1924 saakka aina vuoteen 1950 käytännössä yksipuoluejärjestelmä, jossa oppositio hiljennettiin välillä verisinkin keinoin. Myöskään vähemmistöt, etupäässä kurdit, eivät muistele lämmöllä Atatürkia, jonka aikana heidän oikeuksiensa polkeminen jatkui. Yksi tapa erottaa turkkilainen yritys kurdilaisesta on katsoa löytyykö seinältä kuva Atatürkista vaiko Abdullah Öcalanista, Turkin kurdien ”kummisedästä”.

Mustafa Kemalin ympärille rakennettiin hänen kuolemansa jälkeen henkilökulttia pystyttämällä hänelle erilaisia muistomerkkejä ja monumentteja ympäri maata. Tämä näkyy hyvin nykyisessä Turkissa: jokaisesta valtion instituutiosta, yliopistosta ja jopa pienyrityksistä löytyy aina jonkinlainen muistomerkki Ataturkille. Laki vaatii näiden muistomerkkien esilläpidon, ja esimerkiksi joka ikisessä luokkahuoneessa tulee olla kuva Atatürkista. Turkissa on myös laki, jonka mukaan kansalaiset, jotka jollain tapaa loukkaavat Ataturkin muistoa, voivat saada jopa 3 vuotta vankeutta. Kouluissa lauletaan kansallishymni aina maanantaisin ja perjantaisin, kasvot käännettyinä kohti Atatürkin kuvaa.
 

Ataturk toimistohommissa.

Valtiollisina juhlapäivinä, kuten ”tasavallan päivänä” ja ”Ataturkin muistopäivänä” (Ataturkin kuolinpäivä) valtion isää muistellaan erikoisilla tavoilla.
Tasavallan päivänä Istanbulissa järjestetään soihtukulkueita, joissa ihmiset laulavat kansallislauluja ja marssivat Dolmabachen palatsille, Atatürkin kuolinpaikalle.

Soihtukuumotus tasavallan päivän kulkueessa.

Atatürkin muistopäivänä kaikki liikenne pysähtyy minuutiksi kellonaikana, jolloin Atatürk kuoli. Ihmiset pysähtyvät ja seisovat asennossa kunnioittaen hänen muistoaan autojen kuljettajien töötätessä yhtäaikaisesti. Samaa perinnettä noudatetaan myös suurimmassa osassa kouluissa ja työpaikoissa. Yhä 75 vuotta Atatürkin kuoleman jälkeen, Atatürk on suuresti rakastettu ja kunnioitettu, niin nuorten kuin vanhojenkin keskuudessa. Nopein tapa hankkia turkkilainen vihamies on solvata Atatürkia.

Saara iloisena vapaapäivän johdosta - tasavallan päivä oli myös vapaata töistä.

Paras paikka nähdä Turkkilaisen nationalismin sfäärit on valtion pääkaupunki Ankara. Atatürkin johtama Tasavaltalainen kansan puolue halusi korostaa Anatolian sydänmaiden merkitystä Turkin kansankulttuurille ja julisti Ankaran pääkaupungiksi. Pääkaupungin siirto vanhasta osmanien monikansallista valtaa edustavasta Istanbulista pieneen periturkkilaiseen Ankaraan oli merkittävä osoitus uuden vallan luonteesta maassa. Ankarasta pyrittiin luomaan arkkitehtuuriaan myöten futuristinen tulevaisuuden kuva uudelle tasavallalle. Euroopasta, erityisesti Saksasta ja Itävallasta, kutsuttiin arkkitehtejä tekemään Ankarasta moderni kaupunki.

Ankara vanhasta kaupungista.

Päätimme Saaran kanssa käydä Ankarassa huolimatta siitä, että monet turkkilaiset sanovat ettei siellä ole juuri mitään nähtävää. Noh, oli ja ei ollut! Kaupunki itsessään oli ainakin viikonlopun perusteella hiukan mitäänsanomaton. Verrattuna Istanbuliin kadut olivat leveitä ja ihmisiä oli huomattavasti vähemmän. Tunnelma muistuttikin, erityisesti vanhassa kaupungissa, enemmän Anatonialaisen kylän tunnelmaa kuin valtion pääkaupunkia. Ankarasta löytyy samanlaista rauhallisuutta, joka on tuttua monista suomalaisista kaupungeista. (Tai kuten turkkilaiset sanovat ”sääntöjen mukaan menemistä” tai ”tylsyyttä”). Kaupunki on myös maan suurimpia opiskelijakaupunkeja, joka näkyi katukuvassa opiskelijaravintoloina, kerhoina ja asuntoloina. Muuten Ankara tuntui olevan täynnä virasto- ja toimistotaloja.

Saara virkistäytymässä jäätelövuoren äärellä Ankarassa.

 
 Turkin nationalismin tärkein pyhäkkö, Ataturkin mausoleumi Antikabir, sijaitsee Ankarassa. Kyseessä on Mustafa Kemalille omistettu hauta, sekä museo, joka kunnioittaa hänen muistoaan. Hautakammiossa on musta graniittinen symbolinen sarkofagi, Ataturkin muumio sijaitsee itseasiassa 17 metriä maan alla. Museossa esitellään Atatürkia henkilöhahmona aina hänen teoistaan ja ideologiastaan henkilökohtaiseen omaisuuteen saakka, kuten hänen villasukkiinsa. Museo on kokemuksena täysin ainutlaatuinen, se osoittaa mihin nationalismi ”modernin ajan uskontona” voidaan äärimmillään viedä. Museossa käymisen jälkeen olo oli lähinnä hengästynyt ja uupunut.

Atatürkin mausoleumi, Antikabir, sisältä.

Tuttu kirja Atatürkin kirjastossa. Hän kirjoitti myös kirjan nimeltään "Valkoliljojen maa", joka oli Utopia sijoitettuna kaukaiseen pohjoiseen Suomen maahan. Huolimatta kiinnostuksestaan Suomeen Ataturk ei koskaan vieraillut Suomessa.

Museossa oli massiivinen panoraama itsenäisyyssodan taisteluista, ja taustalla soivat kansallislaulut ja taistelun räjähdykset.

Noustuamme Saaran kanssa vanhankaupungin linnakkeen muureille ja katsellessamme kaupunkia näimme kun kaupungin valot syttyivät yhtäaikaisesti. Valojen sytyttyä näimme uuden paljon puhutun presidentti Erdoganin valtavan palatsin Aksarayn. Masoleumin ja Aksarayn ollessa valaistuina samaan aikaan ei voinut olla ajattelematta että palatsi oli rakennettu ikäänkuin kilpailijana Atatürkin hautakammiolle. Jos Atatürkin Antikabir-masoleumi edustaa kemalistista Turkkia, onko Aksaray rakennettu edustamaan Erdoganin ja hänen puolueensa edustamaa ”uutta Turkkia” ja haastamaan vanhaa?

Paperinpyörittelijöiden paratiisi

Näissä maisemissa pidempään kestävä oleskelu ei ole niin helppoa kuin voisi luulla.

Aino oli toivonut tekstiä turkkilaisesta byrokratiasta, ja tämän päiväisestä oleskelulupatapaamisestani inspiroituneena päätin kirjoittaa aiheesta. Näitä postauksia toiveesta on muuten kiva kirjoittaa, toivokaa lisää! Ja muutenkin kaikki palaute on kivaa! Kuvat eivät liity (paitsi hyvin hatarilla aasinsilloilla) aiheeseen, ajattelin että kuvat paperipinoista tai virastojen odotushuoneista eivät välttämättä ole kovin kiinnostavia.

 
Jos Turkissa haluaa viipyä yli 90 päivää, tulee hankkia oleskelulupa.
Opiskelijana oleskeluluvan saaminen vaatii sekin aikaa ja vaivaa, mutta hiukan vähemmän kuin turistioleskeluluvan saaminen: yliopisto hoitaa suurimman osan paperitöistä ja varaa ajan poliisiasemalle, sinne pitää vain itse löytää ja mahdollisesti odottaa "hiukan" - kuten Severi, joka joutui odottamaan kolmetoista tuntia. Ei kolme, kolmetoista.

Severi olisi varmasti ollut poliisiasemallakin kissaterapian tarpeessa. Kuvassa kotikadullamme asuva Pöljä. (Kissa, ei Severi.)

Turistiviisumin saaminen taas... Huh, työn ja tuskan takana. Ensimmäisenä pitää varata aika joko lähimmälle poliisiasemalle tai pääpoliisiasemalle äärimmäisen kömpelön, täyteen buukatun ja epäselvän nettijärjestelmän kautta. Severi vietti useamman päivän tietokoneella yrittäen monen tunnin ajan varata aikaa minulle, allekirjoittaneen ollessa töissä. En todellakaan tiedä miten ne työssäkäyvät, jotka eivät delegoi ajanvarausta muille, hoitavat asian. Turistina saa maassa olla 90 päivää, ja tämän 90 päivän sisällä pitää varata aika poliisiasemalle. Minulle varattiin aika syyskuussa ja ensimmäinen vapaa aika osui tammikuulle, mutta vapaan ajan löytyminen on poliisiasemasta riippuvaista. 90 päivän turistiviisumin ja oleskelulupatapaamisen välisenä aikana ei todellakaan suositella lähtemään maasta, tai sakon lisäksi joutuu myös kolmen kuukauden takaisintulokieltoon.

Onneksi täällä on paljon syitä, joiden takia jaksaa vääntää virkamiehienkin kanssa.

Sitten pääseekin itse paperisotaan. Poliisille tulee toimittaa seuraavat dokumentit:
1. Passi, kopio passin ensimmäisestä sivusta sekä kopio siitä sivusta, jossa on maahantuloleima.
2. Neljä värillistä passikuvaa.
3. Todistus turkkilaisesta vakuutuksesta. Suomalainen, kaiken kattava matkavakuutus sekä töistä tuleva vakuutus ei riitä, vaan sen lisäksi pitää ostaa n. 260 euroa/vuosi (hinta määräytyy iän mukaan) maksava turkkilainen vakuutus.
4. Joko oma vuokrasopimus, joka viedään notaarille vahvistettavaksi ( ja josta notaari saattaa lähettää paikalliseen verotoimistoon maksamaan lisämaksuja) tai, jos on alivuokralainen kuten minä, notaarille pitää mennä turkkilaisen asuinkumppanin kanssa. Asuinkumppanin, minun tapauksessa kämppikseni, tulee laatia notaarilla paperi jossa todetaan hänen olevan täydessä vastuussa minusta ja tekemisistäni.
5. Täytetty nettihakemus värillisenä tulosteena.
6. Todistus siitä, että pystyy elättämään itsensä Turkissa oleskelun ajan. Vaadittu summa on 500 dollaria kuukaudessa, joten hakiessani vuoden oleskelulupaa summaksi muodostui 500x12 =6000 dollaria eli noin 5000 euroa. Tämän summan voi todistaa kahdella eri tavalla:
-Avaamalla turkkilaisen pankkitilin ja tällä pankkitilin tiliotteella. Ikävä kyllä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta turkkilaista pankkitiliä ei voi avata ilman oleskelulupaa. 
-Vaihtamalla vaaditun summan euroista/dollareista liiroiksi pankissa tai rahanvaihtotoimistossa ja tällä kuitilla. Kuten arvaattekin, kovin monella ei näin suurta summaa rahaa ole, joten monet rahanvaihtotoimistot kirjoittavat kuitin pientä korvausta (15-20 euroa) vastaan, ilman että raha oikeasti liikkuu. Osa poliisiasemista ei kuitenkaan hyväksy rahanvaihtotoimiston kuittia.
Tämä todistus itsensä elättämisestä perustuu kuulemma siihen, etteivät ulkomaalaiset hakisi Turkin valtion sosiaaliturvatukea. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan edes myönnetä ulkomaalaisille, tai jos myönnetäänkin, en uskalla edes arvailla kuinka paljon byrokratiaa se vaatii. 

Turkkilainen byrokratia - kylmää kyytiä.

Itse oleskeluluvan saamiseksi pitää vielä maksaa 500-600 liiraa eli noin 200-250 euroa. Kun kaikki paperit on menestyksekkäästi palautettu, oleskelulupa kilahtaa postiluukusta kotiin aikaisintaan kolmen viikon tai viimeistään kolmen kuukauden kuluttua. Mikäli oleskelulupaa odotellessa haluaa matkustaa pois maasta (kuten me) poliisiasemalla pitää käydä vielä erikseen kaksi päivää ennen kotimaahan lähtöä hakemassa erillisen lupapaperin.

Työpaikkamme Suomi-tiimi Sinisen Moskeijan edessä, kaikki joutuneet taistelemaan byrokratian kanssa enemmän tai vähemmän. Elisa niin paljon, että ansaitsisi jo byrokratia-veteraanin arvonimen.

Työluvan taas saa vasta kun oleskelulupa on konkreettisesti hyppysissä. Tähän mennessä työlupaa varten olen käynyt verotoimistossa ja käännättänyt yliopiston tutkintotodistukseni ja lukion päättötodistukseni suomesta turkiksi sekä leimauttanut ne notaarilla. Työlupa on tällä hetkellä maksanut minulle yli 1000 liiraa (n. 400 e) ja voi olla että kuluja tulee vielä. Tämän lisäksi opetusministeriö Ankarassa haluaa nähdäkseen alkuperäiset tutkintotodistukseni, ja jo nyt hirvittää lähettää ainoat, oikeat tutkintotodistukseni turkkilaisen postin kautta Ankaraan johonkin virastoon jossakin.

Kuulostiko vielä liian helpolta? No, koska elämme Turkissa, ei mikään mene ihan niinkuin paperilla. En aio avautua sen tarkemmin siitä, kuinka paljon aikaa, rahaa ja vaivaa ja ennen kaikkea rautaisia lehmänhermoja koko oleskululuvan saamiseen vaaditaan - tai itse asiassa minkä tahansa byrokratiaa vaativan asian hoitoon. Ei ihme, että turkkilaiset tupakoivat niin paljon, vähempikin stressaisi.

Pitää muistaa syödä, että jaksaa pyöritellä papereita. Lautasella turkkilainen aamiainen.

  
Kirjoitan silti yhden kuvaavan esimerkin siitä, kuinka turkkilainen byrokartia toimii. Tänään minulla oli oleskelulupatapaaminen ja muut paperit menivät läpi, mutta yllä mainittujen papereiden lisäksi tarvittiinkin vielä kopio kämppikseni henkkareista sekä muutama leima vakuutuspapereihini.
Nämä leimat saadakseni kävin tänään läpi seuraavan prosessin:
1. Menen vakuutustoimistoon.
2. Minun käsketään mennä toiseen toimistoon.
3. Kolme eri työntekijää (joista yksikään ei puhu englantia) pyörittelee papereitani ja pyytää minua maksamaan sen vakuutuksen. Yritän selittää turkiksi maksaneeni vakuutuksen jo.
4. Paperit viedään neljännelle henkilölle.
5. Neljäs henkilö (joka puhuu hiukan englantia!) pyörittelee hetken papereita ja ilmoittaa "my friend will call you today."
6. Minulle soitetaan kotiin ja sovin tapaamisen huomiselle toiseen toimistoon. Tarkkaa osoitetta en kylläkään saa tietää, sillä toimisto on muutettu sinne tänään eikä kukaan paikan päällä olevista työntekijöistä tiedä uutta osoitetta. To be continued...

Onneksi ehdimme ravata muuallakin kuin virastoissa, kuten vaikkapa Dolmabahçen palatsissa.