Turistipäiväkirja - Matka Nai Soihin

Lähdimme Aasian reissulle sydän ja takki avoinna. Tavoitteenamme oli lähinnä nähdä maailmaa, ehkä asettua jonnekin mieluisaan paikkaan hengailemaan ja ansaitsemaan hiukan taskurahaa. Matkan varrella reittimme ja tavoitteemme kuitenkin muuttui alettuamme pohtia syvemmin matkamme merkitystä. Tämä päivitys kertoo tuosta fyysisestä ja pään sisäisestä matkastamme.

Aloitimme matkan läkähdyttävän kuumasta Kuala Lumpurista. Miltei vuorokauden mittaisen matkustamisen ja hervottoman jet lagin vuoksi kaupungista oli hiukan hankala saada otetta. Kaupunki tuntui hiukan geneeriseltä ja hengettömältä metropolilta, vaikka sen vehreä keskuspuisto ja monikulttuurinen katukuva yllättivätkin positiivisesti. Joulumme kului pitkästä matkustuksesta johtuvasta sekavuustilassa. Halusimme vaihtaa miljöötä kaupungista muualle, sillä olimme tulossa 20 miljoonan ihmisen Istanbulista.

Malesian tiikeri

Intialainen temppeli Kuala Lumpurin Chinatownin sydämessä.

Cameronin ylängöillä saimme ensi kosketuksemme Kaakkois-Aasian trooppiseen luontoon. Samalla huomasimme olevamme matkalla kiireisimmän sesongin aikaan, sillä alueella oleva turismista pitkälti elävä kylä oli täynnä matkailijoita ympäri maailmaa. Hostellimme leirinuotiolla tutustuimme moniin mielenkiintoisiin matkailijoihin kuten sveitsiläiseen pyöräilijään, joka oli puolessatoista vuodessa pyöräillyt kotimaastaan Malesiaan saakka, sekä bolivialaisen maailmanmatkaaja Carlosiin. Hänestä kehkeytyi matkakumppanimme, kun päätimme lähteä yhä pohjoisemmaksi Penangin saarelle, Georgetowniin.

Saara ihastelemassa Cameronin ylänköjä.

Viidakosta löytyi tiikerien ja käärmeiden lisäksi valtavia ihmissyöjäkasveja. Ja Saara.

Penang on tunnettu rikkaasta katuruokakulttuuristaan, katutaiteestaan ja omalaatuisesta ilmapiiristään. Päädyimme viipymään kaupungissa pari päivää suunniteltua pitempään, sillä saimme tietää Georgetownissa sijaitsevan Thaimaan konsulaatin antavan kahden kuukauden viisumeja tyypillistä ripeämmin. Tämä ei meitä haitannut, sillä olemme kummatkin suuria herkkusuita. Tutustuimme myös couchsurfingin kautta paikallisiin. Vaikka couchsurfing onkin helppo tapa tavata paikallisia ihmisiä, siellä tapaa yleensä vain tietyn tyyppisiä ihmisiä. Sellaisia jotka ovat lähtökohtaisesti samankaltaisista taustoista (urbaani, korkeasti kouluttautunut) ja kiinnostuneita samankaltaisista asioista (matkailu).  Tämän vuoksi kosketus paikalliseen kulttuuriin voi jäädä ohuehkoksi vaikka sohvasurffailu hauskaa onkin. 

Georgetown on täynnä upeaa katutaidetta.

Saara ja Carlos sateensuojassa. Trooppiset sadekuurot ovat raivokkaita, mutta ohi nopeasti.

Georgetownin ruokakulttuuri yhdistelee luovasti malesialaista, kiinalaista, intialaista ja kansainvälistä ruokaa.

Katuruokakojut erikoistuvat yleensä yhteen ruokalajiin ja tapa tehdä sama annos  voi erota paljonkin kojulta kojulle. Parhaat katuruokamestarit ovat paikallisia julkkiksia, jotka ajavat pienelle katuruokakojulleen kalliilla Chervoletilla. Kuvassa possu-sorsa keittoa, jota saimme jonottaa puolisen tuntia.

Sohvasurffauskavereiden kanssa iltatorilla nauttimassa kuuluisaa laksasoppaa.

Hänen korkeudelleen, kuningatar Viktorialle omistettu lahja. Entiset siirtomaaherrat jättivät kellotornien lisäksi jälkeensä perustuslakimallin ja kielensä: malesialaiset puhuvat huomattavan hyvää englantia.

Vanha Georgetown on perinteiseen tyyliin rakennettu kelluva kortteli kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

Penangin saari on täynnä erilaisia temppeleitä, kuten tämä Kek Lo Si, joka on Kaakkois-Aasian suurin buddhalainen temppeli.

Penangista suuntasimme Adamaninmeren saarille. Halusimme viettää uuden vuoden rannalla, poissa kaupungista. Muutaman tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Langkawin saarelle, Malesian ja Thaimaan rajalle. Saari oli täyteen bookattu ja koska teimme varauksemme myöhässä, päädyimme hieman hikiseen hotelliin saaren itäpuolelle, kauas rannoista. Kuitenkin: Viimeinkin hiekkarannalle. Langkawi on erityisesti lapsiperheiden ja nuorison suosima paikka, joten odotimme uuden vuoden olevan sopivan riehakas, kuten asiaan kuuluu-eikä vähiten siksi, että saari on verovapaata aluetta.

Langkawin päärannalla uuden vuoden aatto alkoi lupaavasti.

Vietimme iltaa aiemmin tapaamamme bolivialaisen Carlosin ja muiden reppureissaajien kanssa. Uudenvuoden aatto kääntyi pienoiseksi fiaskoksi. Jouduimme hotellimme sijainnin vuoksi maksamaan paljon taksikuljetuksistamme. Lisäksi saimme molemmat ruokamyrkytyksen kun päädyimme syömään Pizza Hutin lätyt, sekä kadulta ostetut vohvelit. Severi kadotti Kuala Lumpurista ostetut kengät. Vuoden ensimmäinen päivä menikin ristiin oksennellessa ja hotellihuoneessa makoillessa. Tarkoittiko tämä kenties huonoa onnea alkavalle vuodelle? Tässä vaiheessa aloimme molemmat pohtia matkamme merkitystä.

Lauttamatkoihin kuluu yllättävän paljon rahaa, erityisesti sesonkina. Lyhyempiin matkoihin menee myös paljon aikaa. Adamaninmeren monilla saarilla asuvat merimustalaiset toimivat lauttureina, sillä pienimmille saarille on mahdotonta päästä isommilla aluksilla. 

Langkawilta pääsimme lautalla suoraan Thaimaan pienelle Lipe-saarelle. Saari on kooltaan niin pieni, että sen ympäri voi kävellä muutamassa tunnissa. Muutama vuosi sitten saarella oli ollut pari kauppaa, ehkä muutama bungaloweja vuokraava resortti. Vain parissa hassussa vuodessa saari on kokenut täydellisen muodonmuutoksen: sen läpi on rakennettu betoninen kävelykatu ja saari on kauttaaltaan täynnä ravintoloita, matkatoimistoja ja majapaikkoja. Pankkiautomaatitkin löytyy. Tunnelma oli välillä hiukan kuin ruotsalaisessa siirtolapuutarhassa, saari oli nimittäin täynnä länsinaapureita. 

Koiran elämää Lipellä. Helppoa mutta merkityksetöntä?

Vaikka olimme tässä vaiheessa olleet reissussa vasta viikon ajan, tulevat kuukaudet tuntuivat mielessämme raskailta. Olimmeko todella tulleet näin kauas toiselle puolelle maailmaa vain nukkumaan halpoihin hostelleihin, kuluttamaan rahaa erilaisiin huvituksiin ja hedonismiin, ja hengailemaan muiden länkkäreiden kanssa? Mitä meillä oikeastaan jäisi käteen sellaisen matkan jälkeen? Olisimme nähneet kenties paljon paikkoja, mutta kosketus niihin olisi ollut ontto. Hiukan kuin matkustelisi ympäri maailmaa ostaen postikortin jokaisesta paikasta. Erityisesti Turkissa asutun vuoden jälkeen halusimme syvempää kosketusta paikallisiin kulttuureihin ja ihmisiin. Päätimme pyrkiä asettumaan jonnekkin paikkaan pidemmäksi aikaa hakemalla erilaisiin vapaaehtoistöihin. 

Onneksemme mielenkiintoiselta vaikuttava paikka vastasi meille nopeasti ja sovimme skype-haastattelun myöhemmäksi ajaksi. Saatuamme tavoitteen matkallemme, turistina olokaan ei enää tuntunut niin hölmöltä, joten päätimme jäädä Lipelle vielä muutamaksi päiväksi. Tutustuimme saaren kauniisiin koralliriuttoihin snorklaamalla ja lihoimme varmaan pari kiloa ahnehtien huoletta thai-herkkuja. Muutamassa päivässä pienellä saarella alkoi olla klaustrofobinen olo, joten päätimme vaihtaa maisemaa.

Kookosmaitojäätelöä mangon kera - Palanen Thaimaalaista taivasta.

Kävimme muutamassa päivässä läpi pohjoismaalaisten suosiossa olevat Koh Lantan ja Krabin rantalomakohteen. Poikkesimme matkan varrella myös hiljaisella ja kauniilla Jum-saarella. Lantalla puhuimme skypen kautta Karenni Social Development Centerin edustajan kanssa, jonka jälkeen saimme varmuuden siitä, että halusimme vapaaehtoistöihin. Paikan varmistuttua olo oli helpottunut ja kevyt. Meillä oli vielä kaksi viikkoa ennen kuin meidän täytyi olla Mae Hong Sonissa, Pohjois-Thaimaassa.   

Krabin kuuluin Railayn ranta sijaitsee niemimaalla, jonka jyrkät kalliovuoret eristävät mantereesta. Sinne pääsee ainoastaan merimustalaisten ajamilla vesitakseilla. 

Etelä-Thaimaan värimaailma on upeimmillaan ilta-auringon laskiessa alas. Vajaan kolmen viikon aikana auringonlaskuoluesta tuli meille lähes jokailtainen rituaali.

Koh Jum oli se mitä turistioppaat lupaavat Etelä-Thaimaasta: idyllinen ja rauhallinen rantalomakohde, jossa ihmiset hymyilevät ja vesi on smaragdin kirkasta. Saarelta puuttui suositumpien paikkojen ylimääräiset ja meluisat vesihärvelit, eikä siellä liiemmin ollut matkatoimistojen järjestämiä ohjattuja retkiä. Kirja, aurinko, meri ja hyvä ruoka: siinä on kaikki joita ihminen tarvitsee lomalla.

Monilla rannoilla laskuveden aikaan vesi voi olla todella matalaa. Nousuveden aikaan iltaisin vesi nousee kuitenkin yllättävän paljon. Kuvassa oleva Severi toimii nousuveden rajaa indikikoivana tolppana.

Krabista suuntasimme bussilla Prachua Khiri Khan nimiseen kaupunkiin Keski-Thaimaassa. 8 tunnin ajomatka oli yksi omituisimmista, joissa olemme olleet. Kaksikerroksinen Saab oli isoine istuimineen, vessoineen ja hyvine ilmastointeineen bussiksi mukava paikka viettää kokonainen päivä. Turkkilaiseen tyyliin henkilökuntaan kuului asiakaspalvelutyyppi, joka tarjoili keksejä ja muuta naposteltavaa matkan alussa. Suurimman osan ajasta bussin käytäville hiukan liian leveä tarjoilijatäti kuitenkin nukkui. Keskellä matkaa bussin käytävällä olevista televisioruuduista alettiin näyttää Mel Gibsonin ohjaamaa Apocalypso-elokuvaa, joka on sieltä väkivaltaisemmasta päästä (kuin katsaus ohjaajan mielenmaisemaan). Vaikka bussissa oli pieniä lapsia, henkilökunnalle asiasta oli hankala valittaa sillä kuski ei osannut englantia ja asiakaspalvelutäti laski hirsiä bussin alakerrassa suljetussa matkustustilassa. Matkaan sisältyneellä lounastauolla matkustajat jakoivat aasialaiseen tyyliin ruoan yhteisistä pyöreistä pöydistä, mutta edes thait evät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Bussi jätti meidät maantien vieressä sijaitsevan kioskin viereen, josta pääsimme näpsäkästi poliisin tilaaman (!) lava-auton lavalla kaupungin keskustaan.

Saara tyytyväisenä löydettyämme paikat täydestä junasta. Vaunut ovat jaettu erilaisille ihmisille: ensimmäiset munkelle, seuraavat vanhuksille, keskimmäiset lapsiperheille ja viimeiset lopuille, eli lähinnä ulkomaalaisille.

Rauhallinen Prachua Khiri Khan oli vähemmän tursimikeskeinen paikka, kuin aikaisemmat pysähdyksemme. Rantakaupungissa oli kuitenkin jonkin verran 50+ pariskuntia viettämässä romanttista talvilomaa. Meitä ei kuitenkaan haitannut, sillä halusimme vielä rauhoittua ennen siirtymistä Bangkokiin. Seuraavana aamuna päädyimme vielä pysähtymään Thaimaan ensimmäiseen rantalomakohteeseen ja Thaimaan kuninkaan asuinkaupunkiin Hua Hiniin. Kaupunki oli vierailijakunnaltaan samankaltainen, kuin Prachua Khiri Khan. Ranta- ja katukuvassa näkyi kuitenkin enemmän vanhempia länsimaisia miehiä nuorten thainaisten kanssa. Kaupungissa oli myös pieni punaisten lyhtyjen alue. Kuninkaan läsnäolo tuli ilmi kaupungin tuntumassa päivystävistä sotalaivoista. Latasimme ranta-akkumme täyteen ja suuntasimme enkelten kaupunkiin, Bangkokiin seuraavana aamuna.

Rantatavintola veden alla. Kuva Hua Hinin rannalta.

Kuninkaalliseen tyyliin Hua Hinissä on mahdollisuus ratsastaa hevosella rannalla. Kuten juustoisessa hajuvesimainoksessa.

Vaikka luulimme Istanbulin karaisseen meitä maailman metropoleja varten, Bangkok yllätti meidät kaoottisuudellaan. Metroverkko ei ollut niin kattava kuin oletimme, joten jouduimme ajamaan takseilla paikasta toiseen. Vaikka taksi olikin yleisesti hyvin halpa (5 kilometriä maksoi noin 2,5 euroa), monet taksikuskeista turistialueilla olivat epäluotettavia. Prostituutio oli hyvin näkyvää erityisesti pahamaineisella Khao San roadilla. Perinteisen rihkaman, krääsän ja katuruoan lisäksi myytävänä oli ihmisiä, lähinnä naisia, jotka olivat näytillä kuten mikä tahansa kauppatavara. Päivisin betoninen jättiläinen kuumentui läkähdyttävän kuumaksi. Kaupunki oli myös hajuiltaan hyvin ominainen. Pakokaasun, katuruoan tuoksujen, temppeleistä tulevien suitsukkeiden, neonkylteistä tulevien vilkkuvien valojen ja viemäreistä tulevan löyhkän muodostama koktail oli huumaavaa aisteille.

Tavanomaisen metron lisäksi Bangkokissa toimii katujen yläpuolella puksuttava skytrain, jonka ilmastoituihin vaunuihin on kiva mennä vilvottautumaan. Sieltä on myös kiva katsella maisemia.

Bangkokin valtavien temppelialueiden ja kuninkaanpalatsin vuoksi se on pyhiinvaelluskohde Thaimaan buddhalaisille ja nationalisteille. Siitä kehkeytyy myös paikallisten käyttämä nimi "enkelten kaupunki".

Arkkitehtuuri vaihtelee Siamilaisesta, kiinalaisvaikutteisesta Burmalaiseen intialaisvaikutteisiin.

Olimme sopineet tapaamisen UNHCR:n vanhemman virkamiehen, johon Severi oli ollut yhteydessä Suomen Bangkokin konsulin kautta. Lippikseen ja shortseihin pukeutunut mies kertoi toimistotyön Bangkokissa olevan huomattavan stressaavaa Etelä-Sudanin maaseudulla vietetyn haastavan, mutta maanläheisemmän palvelusjakson jälkeen. Ulkoisesta rentoudestaan huolimatta hän piti meille lähes lähes yliopistomaisen luennon UNHCR:n toiminnasta Thaimaassa sekä Thaimaan pakolaistilanteesta. Käytännön neuvoja hän ei hirveästi osannut antaa, vaikka sanoikin olevansa valmis auttamaan mahdollisissa ongelmatilanteissa. Hän muistutti Thaimaan ja Burman raja-alueen olevan jossain määrin "villiä länttä", jossa valtioiden rajat ja lait ovat liukuvia. Loppujen lopuksi olisimme vastuussamme vain itsestämme.

Etelän herkkuja: grillattua kalmaria.

Oli pakko kokeilla: friteerattuja heinäsirkkoja. Maistuivat lähinnä grillimausteelta. Olivat hyvä kyytipoika oluen kanssa.

Vanha Bangkok oli kanaalien kaupunki, jossa vesitiet toimivat liikenneverkkona kaupungin eri osien välillä. Kanaalit ovat yhä olemassa, mutta niiden merkitys liikenteelle on nykyään lähes olematon. Kelluvat marketitkin ovat rannoilla kelluvia ravintoloita.

Kanaaleissa kasvavat karpit olivat hulluna turistien heittämään kalanruokaan. Epäilyttävän värisessä vedessä uiskentelevia kaloja myytiin massiivisissa määrin lautaselle ympäri Bangkokia.

Chao Phraya-joen varrella.

Lähdimme Bangkokista jännittyneinä, mutta myös uteliaina seikkailuamme kohti. Matkustimme Pohjois-Thaimaan keskustaan, maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Chiang Maihin yöjunalla. Matkustajakunta koostui lähes yksinomaan reppureissaajista, joten tunnelma oli hiukan kuin 20-vuotaiden luokkaretkellä. Natisevassa ja hitaassa junassa nukkuminen oli yllättävän mukavaa ja 14 tunnin töksähtelevä matka sujui kuin siivillä. Oli hieno herätä aamun sarastavan viidakkoisten kukkuloiden takaa. Saavuimme hämyiseen aamuun rauhallisessa Chiang Maissa, jonka keskustasta löysimme ripeästi kohtuuhintaisen majapaikan. Utuinen kaupunki oli kuin vastakohta hajanaiselle ja meluisalle Bangkokille. Kaupungissa oli paljon kävelykatuja ja pyöräily tuntui olevan hyvin suosittua. Mieliksemme huomasimme myös Chiang Main olevan kahvilakaupunki, jossa hyvää kahvia sai miltei mistä vain kadunkulmasta.

Chiang Mai on vanha uskonnollinen keskus. Kuvassa oleva Worawihan temppeli on 1300-1400-luvuilta.

Chiang Mai tunnetaan akateemisena kaupunkina. Yksi mielenkiintoisimmista projekteista on "puhu munkin kanssa"-keskusteluohjelma, jossa ulkomaalaisia kannustetaan juttelemaan englantia munkkien kanssa, jotka haluavat parantaa kielitaitojaan. Saaran kanssa jutustellut munkkioppilas oli koukussa netissä pelattaviin räiskintäpeleihin, mutta kertoi pyrkivänsä vähentämään pelaamista ja keskittymään englannin opiskeluun ja meditointiin.

Viimeisten vapaailtojen kunniaksi päätimme lähteä ulos juhlimaan- toisen kerran reissun aikana. Löysimme vanhastakaupungista baarikadun, johon nuoriso kokoontui. Ostimme ämpärillisen cocktailia ja hyppäsimme remmiin. Kuitenkin puolenyön aikoihin kadun kaikki paikat sulkeutuivat yhtäkkiä kuin seinään, juuri kun ilta oli alkamassa. Ihmiset alkoivat kopistella hermostuneesti ympäriinsä. Eräs paikallinen kertoi, että viime vuonna paikallishallinto päätti, että alueen baarien oli suljettava tasan kello 12. Hän selitti jotain ongelmista baarien ja alueella asuvien ihmisten välillä. Ihmiset alkoivat valua kohti vanhan kaupungin portteja, joissa oli muutama hassu biljardibaari (jotka eivät soittaneet musiikkia), sekä ylihintaisen ja geneerisen oloinen yökerho. Päätimme olla tylsiä ja nukkua; eiköhän nuo yökerhot ympäri maailmaa ala olla aika nähtyjä. 

Perinteinen ämpäri trooppista taikajuomaa.

Bussimatka Chiang Maista Mae Hong Sonin rajakylään oli odottamattoman raskas ja pitkä. Vaikka maantieteellinen matka on vain noin 120 kilometriä, tie kulkee jyrkkien vuorten rinteitä pitkin. 6 tuntia kestänyt matka oli täynnä kiemuroita ja minibussin vetoa uhmaavia mäkiä. Vaikka kumpikaan meistä ei kärsi pahasta matkapahoinvoinnista, sai kiemurteleva tie vatsamme ja päämme pyörälle. 

Vietimme viimeisen vapaailtamme sympaattisessa Mae Hong Sonissa, jossa tapasimme kansalaisjärjestön nykyisen koordinaattorin. Söimme kadulta saatuja thaimaalaisia pannukakkuja eli roteja ja juttelimme millaista elämä koulussa ja Nai soissa tulisi olemaan. Matkamme alkoi olla valmis, tunsimme itsemme myös valmiiksi.

Mae Hong Sonin lammen tuntumassa oli hyvä rauhoittua viimeisenä vapaana iltana.

Loppujen lopuksi emme lähteneet matkallemme matkustamisen vuoksi. Maailman näkeminen oli merkittävä syy lähdöllemme, muttei suinkaan ainut vaikkemme sitä itse tiedostaneetkaan. Koska meidän molemman mielestä elämän tarkoitus on olla onnellinen, olemme pohtineet mitä onnellisuus meille on. Siinä on kaksi puolta: toisaalta omien unelmiensa toteuttaminen, omaan tilaansa tyytyväisyys. Laumaeläimenä ihmisen on vaikea, ellei jopa mahdotonta olla onnellinen yksinään. Siksi onnellisuuden toinen tärkeä puoli on hyvyyden, tai onnellisuuden levittäminen muille ihmisille. Tässä elämänvaiheessa meidän kummankin elämäntavoitteemme ja tarpeemme auttaa ihmisiä tulevat yhteen tässä tehtävässä.        

Blogin (ja meidän) tulevaisuus: Thousand miles from comfort

Turkki on karistettu kannoilta jo lähes kuukausi sitten, eikä viimeistä Turkki-postausta ole näkynyt eikä kuulunut: viimeisinä viikkoina ja päivinä tuntui, että kaikki energia meni pakkaamiseen, viimeisiin työpäiviin ja ihmisten näkemiseen viimeistä kertaa. Ehkä myöskin tarvitsimme hiukan etäisyyttä Turkkiin ennenkuin voi oikeasti punnita sitä, miltä tuntui lähteä.

Ensimmäisenä syksynä Istanbulissa liityimme kaverimme kutsusta itsenäisyyspäivän kulkueeseen. Toisena syksynä emme kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi lähteneet marssille.

Turkki on ollut meille kummallekkin kasvattava ja opettava paikka viettää puolitoista tuotta tässä vaiheessa elämäämme.Monista hienoista puolistaan huolimatta se on pakottanut meidät kummatkin mukavuusalueemme ulkopuolelle ja olemme nähneet millaista elämä voi olla kotimaamme ja kotoisan Euroopan Unioninkin ulkopuolella. Syödessä nälkä kasvaa, joten Aasiaan lähteminen ei tuntunut yhtä suurelta seikkailulta, kuin Turkkiin lähtö puolitoista vuotta sitten. 

Olemme huomanneet salaa toivomamme, että törmäisimme turkkilaisiin, jotta voisimme puhua turkkia. Kieli on juurtanut niin syvään paikkansa mieleen, että nopeissa tilanteissa täällä Thaimaassakin saatamme molemmat reagoida turkinkielisillä sanoilla. Omituista, että voi kaivata kieltä! Täällä matkustaessa olemme myös havahtuneet siihen, kuinka haastava maa Turkki todella on asua: ainakin Malesiassa ja Thaimaassa aina löytyy joku, joka puhuu ainakin hiukan englantia, ja ihmiset ovat hyvin avuliaita.

Thaimaan biitsit ovat kyllä hienompia kuin Istanbulin muutamat lähirannat.

Yllättävää kyllä, Malesian ja Thaimaan uusien makujen, värien ja tuoksujen hyökyessä yli, ei Suomeen ole ollut läheskään niin ikävä kuin Istanbuliin. Erityisesti kaipaamme molemmat turkkilaista ruokaa! Täälläpäin maailmaa ruoka on niin kovin riisi/nuudeli-painotteista (herkullista toki) että turkkilainen keittiö tuntuu todella rikkaalta ja monipuoliselta - ja juustojen ystävinä viidestä eri juustosta koostuvia aamupaloja kaipaamme myös. On ollut yllättävää, kuinka vähän täällä loppujen lopuksi tarjoillaan tuoreita hedelmiä.

Pako lumelta kahden vuoden ajan on onnistunut vaihtelevasti. Viime talvena Istanbulissa pyrytti välillä kuten Kainuussa.

Olimme ajatelleet jatkaa blogia täällä, mutta tuntui että tien päällä kirjoittaessa blogia on vaikeaa kirjoittaa niin, että se saisi myös syvyyttä; kun matkustaa vain paikasta toiseen, päällimmäisenä tulisi kirjoitettua listaa siitä, mitä ollaan syöty, missä nukuttu ja mitä nähty, pääsemättä lainkaan syvemmälle kulttuuriin. Vaikka couchsurfingin kautta tapaisikin paikallisia, on kulttuurissa silti vierailijana. Sen jälkeen, kun on oikeasti ollut Istanbulissa lähes paikallisen roolissa, turistirooli on tuntunut liian kevyeltä ja pinnalliselta. 

Saara turistina Izmirissä.

Koh Lipellä baarissa istuessamme, molemmilla oli sellainen olo, että jokin tässä hiertää: kaksi viikkoa tien päällä oltuamme huomasimme, ettei paikasta toisseen reissaaminen muiden reppureissaajien jalanjäljissä ehkä kuitenkaan sovi meille. Jokin ei vain tuntunut oikealta. Meillä on kahden kuukauden turistiviisumi Thaimaahan, ja päätimme hakea kuukaudeksi vapaaehtoistöihin, ja aloimme googlettelemaan erilaisia paikkoja. 

Monet paikat haluavat maksun vapaaehtoisilta, ja nämä paikat karsimme pois: jos teemme jo ilmaista työtä, ylläpiton pyytäminen on mielestämme kohtuullista. Myöskin eläimiin keskittyvät paikat sekä orpokodit jäivät välittömästi pois listaltamme niiden hiukan arveluttavien eettisten valintojen vuoksi. Varsinkin orpokodeissa työskentely näissä maissa on suhteellisen suosittua, ja kovaa bisnestä: lapsia jopa siepataan kodeistaan, jotta heidät voidaan sijoittaa orpkoteihin, joissa länkkärit maksavat kovat rahat päästäkseen mediaseksikkäästi orpokotiin töihin. Varhaiskasvattajana Saara ei myöskään voi olla miettimättä, mitä pienen lapsen kiintymyssuhteelle ja - taidoille tekee kiintyä jatkuvasti vaihtuviin hoitajiin.

Severi tekemässä vapaaehtoistyötä eläinten parissa viime keväänä.

Mutta no, kuten elämässä tuntuu käyvän, suunnitelmat ovat suunnitelmia ja todellisuus voi yllättää. Löysimme Karenni Social Developmet-nimisen järjestön, joka tukee ja kouluttaa pakolaisia ja se tarjosi Saaralle englanninopettajan paikkaa ja sattumalta järjestössä on vapautumassa koordinaattorin paikka, jota tarjottiin Severille. Hyväksyimme tarjouksen ja yht'äkkiä huomasimmekin että olimme sitoutuneet aloittamaan puolentoista viikon kuluttua työt ja jatkamaan ainakin toukokuun loppuun asti.

Viimme toukokuussa kukat kukkivat Istanbulissa. Pohjois-Thaimaassa on keväisin jopa +40 astetta.

Karenni Social Development-järjestö toimii Nai Soi-nimisessä pienessä kylässä Pohjois-Thaimaassa, lähellä Burman/Myanmarin rajaa. Muutaman kilometrin päässä Nai Soista on jo vuosikymmeniä ollut pakolaisleiri, jossa asuu lähinnä etnisiä vähemmistöjä Burman puolelta. Monet pakolaiset ovat syntyneet ja kasvaneet pakolaisleirillä, ja he ovat käytännössä ansassa leirillä, sillä Thaimaan hallitus ei yleensä anna ihmisille lupaa lähteä leiristä tai hakea turvapaikkaa muualta. Erityisluvalla jotkut pakolaiset saavat liikkua esimerkiksi juuri Nai Soin kylään opintoja varten. Karenni Social Development Center auttaa erästä suurimmista etnisistä ryhmistä, kareneja, antamalla opetusta englannin kielestä ja ihmisoikeuksista 17-23-vuotiaille nuorille. Meille molemmille ihmisoikeudet ja ihmisten tasa-arvoisuus on syvällä arvoissamme, ja tämä vapaaehtoistyö antaa meille todellisen mahdollisuuden toteuttaa näitä arvojamme konkreettisesti.

Harvoin tulee ajatelleeksi miten onnekas on saadessaan vain leikkiä olevansa vanki. Escape the Room-pelissä Istanbulissa.

Nai Soin kylä sijaitsee syrjässä sivistyksestä, joten siellä ei ole paljoa tekemistä: toisaalta työ varmasti pitää kiireisenä. Viikonloppuisin voimme matkustaa lähimpiin kaupunkeihin Mai Hoi Soniin ja Chiang Maihin. Saaraa hiukan mietityttää kuinka onnistuu tottuminen niin pieneen kaupunkiin, mutta toisaalta kontrastina ovat muutaman kilometrin päässä olevat, pakolaisleirillä ansassa olevat ihmiset, jotka eivät ole voineet valita sitä, haluavatko asua leirillä.

Valtavassa metropolissa asumisen jälkeen kontrasti pikkukylään (kylänraitti ja kaksi kauppaa) voi olla hurja.

Mutta niin, koska vapaaehtoistyö pakolaisten kanssa on kaikkea muuta kuin tähän asti kokemamme postikortti-matkailu, blogi jatkuu. Koemme, että kyseessä on aihe, josta haluamme kirjoittaa blogissa, ja josta uskoisimme että ihmiset haluavat lukea.

Blogi jatkaa elämäänsä myös muissa muodoissa: sitä on käytetty (tosin ilman meidän lupaamme ja meitä informoimatta) tässä gradussa https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/157853/pelevina_poliittinenhistoria.pdf?sequence=2

jossa on analysoitu ”Identifikaatioita, toiseuksia ja asiantuntijuuksia ulkosuomalaisten

blogeissa.”

Eräs Tampereen yliopiston opiskelija haastattelee myös Saaraa lähiviikkoina graduunsa siitä, millaisia kokemuksia suomalaisilla lastentarhanopettajilla on vieraassa kulttuurissa töskentelystä. Jaamme linkin, kunhan gradu valmistuu. 

We're a thousand miles from comfort

 we have traveled land and sea

But as long as you are with me

there's no place I'd rather be

When I am with you, there's no place I'd rather be.