Mitä pakolaisten kanssa työskentely on opettanut?

 Viime päivinä somessa on kuohunut Suomen saatua hopeaa jääkiekon MM-kisoissa, ja koulullamme (vanhat postaukset tästä ja tästä) on kuohunut myös: tänään oppilaille ilmoitettiin, ketkä heistä pääsevät jatkokurssille ja keiden opiskelut jäävät peruskurssiin. 45:stä oppilaasta vain kymmenen tyttöä ja kymmenen poikaa pääsivät joulukuuhun asti jatkuvalle jatkokurssille, ja tämä tuntuu julman vähäiseltä määrältä, sillä kaikilla oppilailla on niin kova palo opiskella - mutta koululla ei kerta kaikkiaan ole rahaa tai muita resursseja jatkokouluttaa kaikkia. Jotkut oppilaat ovat kysyneet minulta: "mitä nyt teen?" kun paikka jatkokurssilla, jonka varaan on laskettu niin paljon, jäikin saamatta, ja opettajan sydämeen sattuu niin, etten tiedä miten päin olisin.

Oppilaiden peruskurssilta valmistujaisia vietettiin pakolaisleirillä, jonne pääsimme poikkeusluvalla. Leiri oli ahdas, kokonaan bambusta rakennettu ja täynnä pikkulapsia, mutta oppilaat säteilivät juhlapäivänään. Kuvassa Saw Yo Ban ja tämän perheen kanssa.

Suomessa vaihtoehtoja olisi paljonkin, mutta erityisesti pakolaisleirillä työpaikkoja, joista saisi palkkaakin, ei ole paljoa ja opiskelemaan on vaikea päästä. Tänään jutellessani erään fiksun, mutta jatkokurssille ilmeisesti liian sanavalmiin opiskelijan kanssa, itkin. Sain sanottua sen ääneenkin: toivon teille jokaiselle vain parasta tulevaisuuteen. Jos voisin, varmistaisin, että jokainen teistä saa opiskella lisää ja saa työpaikan valmistuttuaan, kuten haaveilette. Jos vain voisin, auttaisin teitä vielä vähän enemmän.

Koko porukka vielä koossa, valmistautumassa yhteiskuvaan. Kunpa jokainen heistä loytaisi oman tiensä.

Aikaisemmin olin pakolaisia ajatellessani miettinyt äärimmäistä köyhyyttä, kurjuutta ja nälänhätää, mutta todellisuudessa pakolaisuus ei välttämättä johdu nälkäkuoleman uhasta tai samalla hetkellä käytävästä sodasta, vaan se voi johtua myös sitä, ettei kotimaa kerta kaikkiaan tarjoa mahdollisuutta koulutukseen, liikkumiseen ja ihmisen arvoiseen elämään - sen takia pakolaisillakin voi olla älypuhelimia. 

Yhteison auttaminen on jokaisen oppilaan suurin haave. Oikea jäätelomaku se ei kuitenkaan taida olla.

On ollut shokki tajuta, että niin monet valitsevat tulla pakolaisleirille ja luopuvat käytännössä vapaudestaan, sillä leirillä asuminen parantaa heidän elämänlaatuaan niin paljon. Pakolaisleirillä asuminen! Monissa kylissä esimerkiksi on yksi vessa koko kylälle, jolloin taudit leviävät nopeasti, kun taas pakolaisleirillä jokaisella talolla on oma, alkeellinen vessa. Tämäkin voi olla ratkaiseva tekijä vanhemmille, jotka miettivät missä lapsensa kasvattaa, miten tarjota omalle pienelle parempaa kuin on itse saanut. 

Suurin osa oppilaiden vanhemmista viljelee maata. Kyllä maanviljelylläkin elää, mutta se on erittäin raskasta ja vaikeasti ennustettavaa: jos satoa ei tule, on koko perhe pulassa. Myanmarissa Burman hallitus pakkolunastaa Karennien maa-alueita. 

Karenninuoret ovat paenneet omasta maastaan, osa ilman rahaa, jotkut eivät ole nähneet perhettään pahimmillaan vuosiin,  ja kaikki tämä vain jotta he saisivat koulutusta, jotta he voisivat tulevaisuudessa auttaa itseään, ja ennenkaikkea perhettään ja yhteisöään. Ja silti kaikki halukkaat eivät koulutusta saa. Välillä olen käynyt iltaisin itkemässä viidakon laidassa, tähtien alla, sitä miten epäreilu maailma voi olla. Luulisi, että vapaaehtoistöissä maailmantuska helpottaisi, mutta eipä näköjään.

Dar Rehin perhe valmistujaisissa perheensä kanssa, jotka ovat pukeutuneet perinteisiin karenni-asuihin.

Nämä nuoret ovat antaneet aivan epärealistisen kuvan opettamisesta, sillä he tulevat aina innokkaina tunneille, todella haluavat oppia ja ovat ehtymättömän hyväntuulisia. Se positiivisen energian määrä, jota olen oppilailta saanut, on käsittämätöntä: vaikka välillä ei olisikaan huvittanut tehdä töitä, kun luokkaan saapuessa vastassa on 20 jatkuvasti hymyilevää ja nauravaista nuorta, lataa se akut välittömästi. Oppilaat vastaavat aina hymyyn, enkä ole koskaan kuullut heidän valittavan (paitsi välillä säästä, sillä se on yhteinen puheenaihe). 

Nämä hymyt ovat olleet ensimmäinen asia aamukahvin äärellä. Sow Yo Ba ja kanisteri täynnä paikallista ylpeyttä, karenniviiniä.

Eräs taiteellisesti lahjakas oppilas maalasi meille kuvan. Taideteos on kääritty varovasti rinkkaan, ja se seuraa kyllä seuraavaan kotiimmekin, missä ikinä se onkaan.

Muutenkin rahan puute on ehkä näkyvin merkki oppilaiden statuksesta, ja vasta heidän kanssaan työskennellessä olen tajunnut, kuinka paljon rahan puute rajoittaa elämää, kuinka se ei anna tilaa tulevaisuudelle. Oppilaat ovat opettaneet vähempään tyytymistä, sillä heillä ei ole varaa huvituksiin, ja vaikka rahaa olisikin, ei heillä ole vapautta liikkua pienen kylämme ulkopuolelle - lomamatkat, elokuvateatterit ja kahvilat eivät kuulu edes heidän sanavarastoonsa.

Suomalaiset vieraamme Enni ja Niko keksivät lahjoittaa koululle huojuvan tornin, ja oppilaat ovat nauttineet suuresti sen pelaamisesta.

Siinä, missä joku voisi masentua tästä, oppilaamme päinvastoin nauttivat pienimmistäkin jutuista, he hymyilevät joka ikinen kerta kun hymyyn on syytä. Eräs oppilas kysyi minulta oppitunnin jälkeen, miten päiväni on mennyt:
"Teacher, today are you happy?" 

Vastasin: "Yes, I am quite happy. And you?"

Oppilas vastasi: "Teacher, I'm happy every day!"
Ja tämä on se asenne, jonka toivon saavani mukaan suomeen. Minulla on passi, vapaus, vaihtoehtoja, perhe, rahaa, läheisiä: miksen voisi olla jokaisena päivänä iloinen, ainakin vähän.

Khin Than Htwe ja muut nuoret naiset saivat ensimmäiset korkokenkänsä valmistujaisia varten. Kengät olivat poikkeuksetta liian suuret, ja he kipusivat lavalle bambimaisesti, mutta kuitenkin niin ylpeinä itsestään.

En kuitenkaan halua luoda oppilaistamme "nöyrä ja kiitollinen villi"-kuvaa, sillä yhtä lailla he ovat teinejä kuin suomalaisetkin teinit ja välillä minulla on jo meinannut palaa hermo varsinkin jatkuvaan tyttö- ja poikaystävistä ja ihastuksista puhumiseen ja aiheesta kikatteluun, ja muutamalla on vaikeuksia olla tsekkaamatta facebookia oppitunnin aikana.  Itse he sanovat englanniksi "pelaavansa facebookia" enkä ole oikaissut tätä, sillä se kuulostaa ihan oikealta sanalta tässä yhteydessä.

Jep, teinit on teinejä täälläkin.

Suurimman osan ajasta opettaminen on kuitenkin ollut todella antoisaa ja motivoivaa. Tästä porukasta vain neljä saa jatkaa opintojaan.

Mutta loppupeleissä näiden pakolaisnuorten kanssa työskentely on antanut niin paljon, niin paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Tulimme tammikuussa Nai Soihin, ja nyt toukokuussa on uskomatonta, kuinka vahvasti olen kiintynyt jokaiseen opiskelijaan, kuinka paljon kunnioitan sitä vahvuutta, rohkeutta ja sitkeyttä jota heistä löytyy. Jäähyväisjuhlissa he kiittelivät meitä moneen kertaan, mutta todellisuudessa haluaisin kiittää jokaista heistä: kiitos, että olemme saaneet nähdä ja kokea tämän kaiken teidän kanssanne. Kiitos, että olette kohdelleet meitä kuin perhettä.

Viimeisten viikkojen aikana oppilaat ovat varmistaneet minulta useampaan kertaan, enhän unohda heitä. En ole voinut kuin hymyillä, nieleskellä kyyneliä ja sanoa: "ei, en unohda. Yhtäkään teistä, koskaan."

Äiti jätti Aung Hlang Htwen vauvana munkkien kasvatettavaksi, mutta siitä huolimatta hänestä on kasvanut uskomattoman rohkea, lämmin ja sanavalmis nuori mies. Aung Hlang Htwe ja moni muu tässä postauksessa esiintyneistä oppilaista ei päässyt jatkokurssille.