Kuukausi Myanmarissa, 2/2: Mandalay, Loikaw ja Ngwe Saung

Jätettyämme lumoavan Baganin ja saavuttuamme Mandalayhin, huomasimme ettei kaupungissa loppujen lopuksi ole kovin paljon nähtävää: Mandalayissa oli jokunen kiinnostava pagoda eli buddhalainen temppeli, mutta näin pitkällä reissulla pagodat eivät enää saa oikein innostumaan.

Mandalayin valkoiset temppelit hohtivat polttavassa auringossa.

Pagodojen lisäksi Mandalayn huippunähtävyydet ovat Mandalay Hill, jonka 777 askelman kiipeäminen +43 helteessä oli kokemus, (varsinkin jos tekee kuten me, ja unohtaa mille portille jätti kenkänsä ja joutuu kiipeämään uudestaan puoliväliin) mutta näkymät huipulta ovat kiipeämisen arvoiset. Kaupungin sydän on Burman viimeisen kuninkaan, Thipawin, massiivinen puinen palatsi. Kyseinen linnake kuitenkin tuhoutui toisen maailmansodan ilmapommituksiin. Turistien taalan kuvat silmillään, sotilasjuntta rakennutti vankityövoimalla 1990-luvulla ei-niin autenttisen rekonstruktion, jonka pääsylippujen hinta hiveli 15 euroa hengeltä jäi ymmärrettävästi niinikään väliin. Mandalayista parinkymmenen kilometrin päässä on maailman pisin puusilta, joka on ihan hieno mutta ei erityisen mieleenpainuva.

Näkymää Mandalay Hilliltä.

Puusillalla kävimme kaverin kavereiden May Layn ja hänen poikakaverinsa kanssa, jotka kuskasivat meidät sillalle moottoripyörillään.

Myanmarissa näki paljon vaaleanpunaiseen pukeutuneita tyttö/naismunkkeja.

Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä satuimme olemaan Mandalayissa vestifestivaalin, Thingyaninin, aikaan. Thingyan on buddhalainen juhla, joka tuo erehdyttävästi mieleen suomalaisen vapun, mutta noin viisi kertaa överimpänä ja kuusi kertaa pidempänä: festari kestää kuudesta seitsemään päivään. Vesifestivaali on käytännössä valtava vesisota, jolloin yleensä niin konservatiiviset ja sovinniset burmalaiset sekoavat täysin, ja viikon ajan paikalliset aloittavat viskin (joka maksaa alle euron pullo) juomisen heti aamusta, pukeutuvat punkkareiksi ja kastelevat jokaisen ohikulkijan täysin säälimättä, riippumatta siitä onko tällä kädessään esimerkiksi älypuhelin vai ei. Viikon ajan bussit eivät kulje ja ravintolat ja suurin osa kaupoista ovat suljettuina.

Paikalliset vauvasta vaariin bailaavat lava-autojen takana, diskomusan pauhatessa ja viskin virratessa. Erityisen suurin kontrastin tapahtuma saa Myanmarissa, jossa yleensä yöelämä on hillittyä ja hiljaista.

Vesifestivaalin toisena päivänä jaksoi vielä bailata paikallisten kanssa.

Vesifestivaali Mandalayissa oli hauskaa pari päivää: kaupunki oli tupaten täynnä ihmisiä, lapset olivat aivan riemuissaan saadessaan kastella aikuisia (erityisesti ulkomaalaisia, jotka asiaankuuluvasti tietysti kiljahtelivat sitä kovemmin, mitä pienempi ja innokkaampi kastelija)  ja jokainen ohikävelijä tai -ajaja halusi huutaa meille "hellooo!" tai tulla juttelemaan.

Känniset paikalliset halusivat jatkuvasti tulla kättelemään, ottamaan kanssamme yhteiskuvia ja varmistamaan meiltä "Water festival, happy?" jolloin ainoa mahdollinen vastausvaihtoehto oli "yes, happy happy!"

Jälleen uusia kavereita, paikallisia ja ulkomaalaisia. Slovakialaista Michalia on myös kiittäminen vedenpitävällä kameralla otetuista kuvista.

Kolmannen päivän jälkeen koko kaupungin kokoinen kännäys- ja vedellälotrausfestari alkoi jo vähän väsyttämään, joten otimme aamuneljältä lähtevän junan Pyin Oo Lwiniin - vaikka herätys oli tiukka, oli mukavaa, ettei kukaan ollut hereillä kastellakseen meitä. Pyin Oo Lwiniin pääsee 0,70 euroa maksavalla junalla neljässä tunnissa, ja sen vuoristoisen sijainnin vuoksi kaupunki on huomattavasti viileämpi kuin Mandalay, iltaisin oli virkistävät +20 astetta.

Ah, viileä ja kuiva Pyin Oo Lwin! Eiku... Onneksi oman pikkumökin rauhaan pystyi tarvittaessa vetäytymään.

 Mutta no, opimme kantapään kautta että jos juhlija ei tule vesifestivaalin luo, tulee vesifestivaali juhlijan luo. Pienemmässä kaupungissa ihmiset olivat jopa enemmän liekeissä meistä kuin Mandalayissa, ja paikallisessa puistossa meistä otettiin jatkuvasti salakuvia ja yhteiskuvia. Jossakin vaiheessa kuvien otto väsytti jo niin, että kerta kaikkiaan kieltäydyimme - kun makoilimme puistossa, ihmiset toivat silti lapsensa viereen ottaakseen kuvia. Olo oli kuin sirkuseläimellä.

Kaunis ja seesteinen, melkein suomalainen puisto. Paitsi että ei.

 Vettäkin heiteltiin edelleen, niin junan ikkunoista sisään kuin silloin, kun makasimme puistossa lukemassa, vaikka puisto oli periaatteessa festareilta rauhoitettu alue. Ja erityisesti pyöräillessä veden lentäessä naamaan, se oikeasti sattuu! Kuusi päivää oltuamme käytännössä jatkuvasti märissä vaatteissa, olin koko touhuun niin väsynyt, että purskahdin itkuun: "mä en enää HALUA että kukaan heittää vettä mun päälle!" Mutta vesifestareilla armoa ei anneta eikä pyydetä. Vihdoin ja viimein vähän-liian-pitkään-jatkunut-hupi onneksi loppui ja palasimme Mandalayihin.

Muitakin alkoi jo vähän ramaisemaan vesifestarit. Kyseinen porukka otti lepiä yhden aikaan iltapäivällä.

Mandalyista lähdimme suuntaamaan kohti Karennivaltion pääkaupunkia Loikawia ja oppilaidemme koteja. Loikaw on kaukana aivan kaikesta, eikä sinne pääse kuin bussilla (n. 15h) joten päätimme pilkkoa matkan kahteen osaan. Psyähdyimme matkalla Shan-valtion pääkaupungissa Taunggyissa yöksi, sympaattinen kaupunki ja hyvää ruokaa, mutta halvinkin epämääräinen majoitus maksoi 30 dollaria yöltä.

Taunggyin vuorelta näkymät olivat hienot, harmi että oli pilvinen päivä.

 Taunggyista otimme bussin Loikawiin, ja vaikka Shan-valtion ja Karennivaltion alueella tiet ovat hirvittävän huonossa kunnossa, ovat maisemat upeita: on järviä, viidakkoja ja mielettömiä vuoria. Loikawissa tapasimme oppilaitamme, joita ujostutti aluksi englannin puhuminen kovasti. Vietimme heidän kanssaan pari päivää, ja oli upeaa huomata, kuinka iso juttu heille oli että he saivat isännöidä ja emännöidä meitä. Matkat eri kylien välillä olivat pitkiä, mutta oppilaat kuskasivat meitä skoottereillaan, syöttivät ja juottivat ja pitivät niin hyvää huolta kuin vain osasivat.

Wa Mon kotona. Oppilaiden kodeista huomasi, että ylimääräistä rahaa heillä ei juurikaan ole. Samoilla bambumatoilla, joilla Severi istuu, nukkuu koko seitsenhenkinen perhe.

Loikawissa oli vuorelle rakennettu pagoda, joka oli ehkä hienoin täällä näkemänne temppeli.

Oppilaiden kanssa Noe Rehin (Severin vieressä oikealla) kotona. Oppilaille oli suuri kunnia, että kävimme heidän kotonaan. Vasemmalta oikealle Thar Giyi, Aung Hlang Htwe, Ree Reh, Wa Mo, Noe Reh, Severi ja Lu Myar.

Noe Rehin äiti, isoäiti ja serkku: koko perheellä on sama nenä! Noe Rehin isä oli aiempi kylänpäällikkö, jonka sotilaat tappoivat kymmenen vuotta sitten. Noe Reh on yksi tunnollisimpia ja luotettavimpia oppilaitamme.

Loikawista otimme bussin Burman nykyiseen pääkaupunkiin Naypyidawiin, ja sieltä parin tunnin vaihtoajan jälkeen Yangoniin, eli yhteensä taas noin 15 tuntia bussissa istumista: onneksi toinen bussi oli luksusbussi, jossa pystyi kääriytymään viltin sisään ja katsomaan Harry Potter-elokuvaa englanniksi. Yangonissa kävimme vain kääntymässä, ja jatkoimme rantakohteeseemme Ngwe Saungiin.

Paratiisiranta!

Aamupäivät vietettiin varjossa altaalla, jota sai käyttää jos vain osti jotakin. GT tietysti.

Ngwe Saung on neljä-kuusi tuntia Yangonista, ja sen valkoinen hiekkaranta jatkuu silmänkantamattomiin (vaikka onkin paikoin todella roskainen, kuten Myanmar yleensä muutenkin on.) Hengasimme viiden tähden uima-altaalla, joimme viiniä rannalla, ja ei-niin-yllättäen poltin itseni todella pahasti, josta osaksi syytän kyllä auringolle herkistävää malarialääkettä. 

Oho, peto söi Severin jalan.

Käärmeitä paratiisissa, eli lintukirppuja ja kärventynyt iho.

Olisimme voineet jäädä pidemmäksikin aikaa rannalle lekottelemaan, mutta opettajan velvollisuudet (ja punainen iho) kehottivat jatkamaan matkaa. Viimeinen pysäkkimme oli sama, mistä lähdimmekin, eli Yangon, josta lensimme jälleen Thaimaan puolelle ja karaisimme istumalihaksia viimeisen kuusituntisen verran omalle kylälle, ja takaisin töihin.

Niin, me matkasimme koululle bussilla ja lentokoneella, kun taas oppilaat (kuten kuvassa oleva Ree Reh) ylittivät rajan laittomasti moottoripyörillä tai autoilla.

 Oppilaat ovat olleet todella kiinnostuneita ja tyytyväisiä, että kävimme Burmassa, vaikka samalla itselläni on myös huono omatunto: Myanmar on heidän kotimaansa, jossa osa ei ole olosuhteiden pakosta voinut käydä vuosikausiin tai koskaan, ja johon minä menen lomailemaan. Mutta no, päivä päivältä voimme opettaa heille haastavampia asioita ja he oppivat nopeasti:  ehkä heissä on vielä se muutos, jota Myanmar niin kovasti odottaa.

Edessä loistava tulevaisuus - sitä ainakin niin hirvittävän kovasti toivoisin näille nuorille.