Pitkäkaulanaisista pingpong-showhun eli eettisestä matkailusta

Viime viikolla matkustaessamme Laosissa, tapasimme Luang Prabangissa paljon erilaisia reppureissaajia - eräs parikunta oli reissannut ympäri maailmaa jo 15 kuukautta, mutta totesi meidän reissumme vapaaehtoistöineen olevan vähintään yhtä siisti, ja ryhmä nuoria brittejä hehkutti kokemustaan eettisellä elefanttiretkellä. Tämä sai minut miettimään reissulla tekemiämme eettisiä valintoja ja sitä, miten erilaisten valintojen eteen kaakkois-Aasiassa joutuu kuin vaikkapa aiemmassa asuinmaassamme Turkissa.

Eläinturisti Raja-aho, jonka kanssa pitää pysähdellä keskimäärin vartin välein paijaamaan jokaista eteen tulevaa kissaa tai koiraa.

Alusta asti olemme olleet Severin kanssa yhtä mieltä siitä, ettei eläinturismi ole meidän juttumme. Laosissa ihan paikallisetkin käyttävät yhä norsuja esimerkiksi metsätöissä, ja onnistuimme bongaamaan kolme norsua: yhden kylpemässä omistajansa kanssa Mekong-joessa, toisen coolina käyskentelemässä pikkukylän läpi ja kolmannen metsätöistä. Ja tämä kaukaa katselu riittää meille. Erityisesti norsuilla ratsastaminen on kuitenkin todella suosittu turistiaktiviteetti, ja näitä elefanttiretkiä voi räätälöidä moneen makuun - ja hintaan. On elefanttien tekemiä temppuja, maalausta, vesiputousretkiä norsujen selässä, ja niin edelleen.

Tätä lähemmäs elefanttia emme menneet.

On ilmiselvää, että jos norsulla pääsee ratsastamaan parilla-kolmellakymmenellä dollarilla pariksi tunniksi, jostakin pitää karsia, ja yleensä se on eläimen hyvinvointi. Jotta norsu päästää ihmisen ratsastamaan selässään ja tottelee tätä, tulee poikanen erottaa jo nuorena emostaan ja pitää nälässä, vankeudessa ja kidutettuna. Elefanttien selkärankaa ei myöskään ole tarkoitettu ratsastamiseen, ja ratsastus voi aiheuttaa niille fyysistä kipua.

Kalliimmat, eettisemmät vaihtoehdot taas eivät oikein sovi reppureissaajan budjettiin - mutta jos on päästävä tekemään lähikontaktia norsun kanssa, suosittelisin perehtymään kunnolla yritykseen ja sen periaatteisiin, ja välttämään ainakin paikkoja joissa elefanttien selkään pääsee - voisin kuvitella, että norsujen syöttäminen ja pesu voisi olla jopa palkitsevampaa. Vaikka lihansyöjänä en voi liikaa moralisoida eläinten hyödyntämistä, suosittelisin myös jättämään erilaiset "tiger kingdomit", joissa pääsee ottamaan kuvia huumattujen tiikerien kanssa, väliin.

Tuktukillakin pääsee muiden turistinähtävyyksien lisäksi "ethnic groupin" luo

Eläinten riistäminen Aasiassa on ehkä tutumpi aihe kuin ihmistarhat, "human zoot." Varsinkin Thaimaassa pitkäkaulanaiset, tai kirahvinaiset, ovat suosittu turistikohde, ja Laosissakin kaupunkien lähellä on "etnisiä heimoja" joiden kylässä voi vierailla. 
 

Ihmistarhojen boikotointi ei ole yhtä yksiselitteistä kuin vaikkapa se, että jättää norsuretken väliin. Moni perhe saa toimeentulonsa juurikin turisteista, ja ovat riippuvaisia heidän rahoistaan.
Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma. Koulumme vieressä on Burmasta paenneiden pitkäkaulanaisten, Kayanien, kylä. Lenkkeilemme monesti sen läpi, ja muutamalla oppilaalla on kylässä myös sukulaisia. Kylä on kuitenkin aavemaisen hiljainen. Saimme kuulla että Thaimaan hallitus, joka ei ole allekirjoittanut YK:n vapaata liikkuuvuutta käsitteleviä ihmisoikeusartikloja, on siirtänyt kylän pitkäkaulanaiset suurempaan kaupunkiin lähemmäs turisteja. Kaupungin lähelle on rakennettu eräänlainen kulissikylä, ja naiset on pakkosiirretty sinne - yksin. Naisten puolisoja ja lapsia ei ole otettu mukaan, vaan nyt pieni pitkäkaulanaisten kylä on täynnä äidittömiä lapsia. 

Ex-kämppiksemme Kate kävi kylässä, ja käväisimme läheisessä Kayan-kylässä sieltä kotoisin olevan oppilaan kanssa. Me turistit otimme myös kuvia kliinni klipsautettavan rengaskorun kanssa, kun oikeasti kaularenkaita käyttävä nainen naureskeli taustalla.

Ihmiskauppa on Kaakkois-Aasiassa muutenkin hyvin näkyvää. Klassisia "nuori kaunis thainainen"-"vanhempi, lihava länkkärimies"-pariskuntia näki erityisesti Hua Hinissä todella paljon, jopa seurueita joissa punakat, vatsakkaat sedät joivat olutta ja näiden nuoret "tyttöystävät" valmistelivat piknik-eväitä.  Erityisesti Bangkokissa ihmiskauppa ja prostituutio lyö välillä suorastaan kasvoille, ja toinen toistaan nuoremmat prostituoituja istuu suurissa porukoissa rivissä baarien edessä, odottelemassa asiakkaita. 

Yhtä myytävänä ja käytettävänä kuin tämä kylänraitiltamme bongattu muovinainen.

Ehkä  yksi vastenmielisimpiä ajanviettotapoja turisteille Bangkokissa on "ping pong-show." Pääkatuja kävellessä meillekin joka toinen sisäänheittäjä mainosti tätä show'ta, jossa (wikipedian mukaan) naiset ampuvat emättimestään esineitä pingispalloista partateriin, ampuvat kultakaloja kalamaljoihin tai tunkevat sammakon alapäähänsä ja yleisö ottaa aikaa, kauanko sammakko siellä pysyy. Häiritsevintä oli se, että showt olivat ilmeisen suosittuja ja myös pariskunnat menivät katsomaan näitä tenhoavia esityksiä yhdessä.  Parisuhteen laatuaikaa, kai.

Tai laatuaikaa tälle, lähinnä. Krabilla käväisimme rannan kupeessa olevassa penis-temppelissä.

Ehkä yleisesti, niin ping-pong-showssa kuin ihmiseläintarhoissakin häiritsee ajatus siitä, kuinka monelle turistille Kaakkois-Aasia on Aikuisten Disneyland, jossa saa tehdä kaikkea mitä kotona ei saa, ja jossa mikään ei ole kiellettyä tai mitään ei tarvitse kunnioittaa. Osa saattaa johtua ajattelemattomuudesta (sain itseni jälkeenpäin kiinni siitä, että ensimmäisellä viikolla Malesiassa olin temppelissä tuubitopissa!), mutta osa ehkäpä siitä kuvasta, joka Kaakkois-Aasiasta on: lempeästä, ystävällisestä, kaiken hyväksyvästä.

Buddhalaisuus tuntuu herättävän lähinnä neutraaleja tai positiivisia mielikuvia suurimmassa osassa ihmisiä.

Erityistä, ikonista kuvaa Kaakkois-Aasiasta luovat buddhalaiset munkit oransseissa kaavuissaan ja varmaankin koska buddhismi tunnetaan maailmalla lempeänä ja suvaitsevana uskontona, heitä kohdellaan kuin mitä tahansa kiinnostavaa turistinähtävyyttä. Auringon noustessa munkit keräävät almuja, ja nyt myös osa turisteista haluaa osallistua tähän uskonnolliseen rituaaliin, joka on tuottanut ongelmia: osa ostaa ylihintaista, syötäväksi kelpaamatonta riisiä ja antaa näitä "almuja" minishortseissa. Turistit estävät munkkien kävelyn (miesmunkit eivät saa koskettaa naista, joten tämä on erityisen hankalaa heille) tunkiessaan kameraa melkeinpä munkkien naamaan kiinni, saadakseen paremman kuvan rituaalista. Kiinnostaisi tietää, käyvätkö samat ihmiset kokeilemassa ehtoollista huvin vuoksi? Tunkisivatko he kameransa rukoilemaan polvistuneen muslimin naamaan?

Kuvassa hyvä esimerkki turisteista, jotka tunkevat aivan liian lähelle.

Eräs hälyttävimmistä ja ehkäpä nopeimmin kasvavimmista turismin muodoista Kaakkois-Aasiassa on "voluntourism", eli turistit hakeutuvat vapaaehtoistöihin - kuten me. Voluntourismin kansssa pitää kuitenkin olla erityisen tarkkana, ja paikan löytäminen vastuullisesta organisaatiosta voi olla yllättävän hankalaa: olemme vasta jälkeenpäin, Severin käydessä täällä työnsä puolesta läpi jatkuvasti tulevia vapaaehtoisten hakemuksia, tajunneet kuinka onnekkaita olimme kun ylipäätään pääsimme töihin. Vapaaehtoistöiden tekeminen on ollut todella palkitsevaa, mutta jos mielit tehdä samaa, pidä mielessäsi seuraavat seikat:

1. Älä maksa vapaaehtoistöistä useampaa sataa dollaria viikossa. Mikään vapaaehtoistyö kaakkois-Aasiassa, joka perii niin suuren osallistumismaksun vapaaehtoisiltaan, ei voi olla täysin puhtaat jauhot pussissaan.

2. Yritä välttää paikkoja, jotka hyväksyvät vapaaehtoiset myös hyvin lyhyiksi ajoiksi (paitsi jos satut olemaan esimerkiksi hammaslääkäri tai kirurgi.)

3. ÄLÄ hakeudu orpokotiin vapaaehtoistöihin.

Hei, jes! Saa tehdä vapaaehtoistöitä ilmaiseksi!

Vaikka onkin hienoa, että ihmiset haluavat auttaa, on tie helvettiin kivetty hyvillä aikomuksilla. Erityisessä suosiossa ovat eläinten kanssa tehtävät vapaaehtoistyöt sekä orpokodeissa työskentely. Pelkästään Cambodiassa voluntourismin lisäännyttyä orpojen määrä on "kasvanut" 75% vuodesta 2005 - mutta itse asiassa noin 80% on elossa oleva vanhempi tai isovanhempi, joka voisi pitää heistä huolta. Luvut ovat UNICEF:ilta, ja UNICEF suosittelee voimakkaasti välttämään vapaahtoistöitä orpokodeissa, erityisesti Kaakkois-Aasiassa.

Noniin, siinä se eettisestä matkailusta pauhaava on itse tyytyväisenä tuubitopissa temppelissä. Hartiat peittävä huivi on näköjään visusti tallessa laukun päällä.

 Vaikka tästä postauksesta voi saada toisenlaisen kuvan, eettistä matkailua on kuitenkin mahdollista tukea. Nämä vinkit ovat varmaankin suurimmalle osalle jo tuttuja, mutta kerrataan vielä: osta paikallista, älä ylikansallista. Perehdy asioihin. Tutustu kulttuuriin jo ennen maahan saapumistasi, ja kunnioita sen eritytyispiirteitä. Yritä valita eettinen vaihtoehto, esimerkiksi hieronnoissa olemme käyneet niin punaisella ristillä kuin entisiä naisvankeja työllistävässä spa:ssakin. 

 

 Yritä kunnioittaa pukeutumissääntöjä vaikka olisikin kuuma, tai vältä ainakin ylilyöntejä: kävelisitkö kotimaassasi vain bikiniyläosassa keskellä kaupunkia? Ole ystävällinen ja kohtelias, ja muista, että olet täällä vain vieraana, et kuninkaana. 

Tässä hierontapaikassa kuninkaallisen hieronnan antoivat vankilasta vapautuneet naiset, joiden on muiten vaikeaa löytää töitä.

Oma tuleva haasteemme on Myanmarin reissu, sillä sotilasjuntta hallitsee maata yhä, ja vaatiikin perehtymistä ja vaivannäköä selvittää, mitkä kaikki puistot, liikkumisvälineet yms. ovat juntan omistuksessa ja joista tuleva raha menee suoraan juntalle. Täysin eettinen turisti ei voi olla, mutta parhaansa voi yrittää.

Tuimme paikallista, ostimme thaimaalaista hammastahnaa. Emme osta enää. Lähempi tarkastelu osoitti, että värin lisäksi hammastahnassa oli muutakin epäilyttävää: sen valmistusaineena oli mm. murskattuja kalanluita.

P.S. Pahoittelut siitä, että tekstien ja kuvatekstien koot ja fontit vaihtelevat ja muutenkin tekstin muotoilu on omituista. Blogger on välillä uskomattoman hankala eikä ongelmia saa ainakaan meidän tietoteknisillä taidoilla korjattua.

Viidakkoa ja ihmisoikeuksia - Koordinaattorina pakolaisjärjestössä

Kuten olemme aiemmin kirjoittaneet, työskentelemme tällä hetkellä Burman pakolaisnuorten kanssa, Saara opettajana ja minä koordinaattorina. Burman pakolaiset pakenevat Burman armeijan ja etnisten ryhmien välisiä useita kymmeniä vuosia jatkuneita konflikteja. Kiistat johtavat juurensa Brittien vallan ajalla, ja kuten poliittisissa kiistoissa aina, niissä on kyse vallasta ja rahasta. Karennit ovat yksi näistä etnisistä ryhmistä. Karennit ovat itsessään joukko heimoja, jotka puhuvat samaan kieliperheeseen kuuluvia kieliä. Karenneja edustava KNPP (karennien kansallinen edistyspuolue) on yksi Burman etnisistä poliittisista ryhmistä, jotka näkevät omaavansa itsenäisen kansallisvaltion, tai vähintäänkin autonomisen valtion Burman sisällä - tilanne on hiukan samankaltainen kuin kurdeilla Turkissa. 

Karennien kansantanssit ovat vakituinen ohjelmanumero eri tilaisuuksissa. Karenni-identiteetti kumpuaa pikemminkin yhteiseksi koetusta historiasta ja alueellisesta yhteenkuuluvuudesta kuin yhteisestä kielestä.

Burmalaisjohtoinen keskushallinto ei tunnusta etnisten valtioiden olemassaoloa, joka on johtanut useisiin aseellisiin konflikteihin maan sisällä. 2010 KNPP ja Burman armeija solmivat aselevon, mutta aseelliset konfliktit jatkuvat yhä tänä päivänä muiden aseellisiten ryhmien ja Burman armeijan välillä. Monet pakolaisleireillä asuvat ovat asuneet niissä niiden perustamisesta 80-luvulta saakka. 
Erityisesti nuoret ja lapsiperheet muuttavat Burmasta pakolaisleireille yleensä koulutuksen perässä, sillä toisin kuin heidän kotiseudullaan, pakolaisleirillä on toisen asteen kouluja, jotka ovat ilmaisia. Toisen asteen jälkeen heillä on mahdollisuus lisäkoulutukseen erilaisissa rajalla toimivissa kansalaisjärjestöjen pyörittämissä kouluissa, kuten sellaisessa jossa me työskentelemme. 

Peruskurssin oppilaat & mystiset käsimerkit. Vasemmalla sinisessä paidassa opettaja ja johtoportaan jäsen Maw Thyamar, kolme kalpeaa opettajaa ja aina tyyni kuin metsä, rehtori Myah Reh sinisessä paidassaan oikealla.

Karenni Social Development Center (SDC) on 2002 perustettu kansalaisjärjestö, joka pyrkii edistämään paikallisen pakolaisleirin ja Karennivaltion asukkaiden tietoisuutta ympäristöasioista, ihmisoikeuksista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Koulun perustaja Aung Sun Myint on itse Burmasta paennut karennipakolainen, joka valmistui 1990-luvun lopulla kansainvälisestä pakolaisille koulutusta antavasta EarthRights-koulusta, josta hän sai idean samankaltaisen koulun perustamiseksi pakolaisleirin läheisyyteen. Tavoitteena koululla on antaa Karennivaltion ja pakolaisleirin heikosti koulutetuille ihmisille välineitä parantaakseen heidän yhteiskunnallista asemaansa, sekä luoda arvopohjaa paikalliselle yhteisölle. 

Järjestön perustaja Aung San Myint on teknisesti järjestön johtava, mutta hänen pitkäaikaissairautensa ja poliittisten velvoitteiden vuoksi hän vierailee koululla vain erityisissä tilaisuuksissa, kuten tässä edellisen koordinaattorin jäähyväisjuhlissa.

 Järjestö on pääasiallisesti koulu, mutta se tekee myös tutkimustyötä ihmisoikeusrikoksista ja yhteiskunnallisista ongelmista Karennivaltiossa ja pakolaisleirillä. Järjestön pääprojektit ovat vuosittain järjestettävä "peruskurssi" (Basic Course) ja ja "jatkokurssi" (Advanced Course). Peruskurssi on 10 kuukautta kestävä koulutusohjelma pakolaisleirin lukiosta (High School) valmistuneille oppilaille. Kurssille valitaan vuosittain 45-50 oppilasta kokeen ja haastattelun perusteella. Kurssilla he opiskelevat paikallisten opettajien johdolla kansainvälisiä ihmisoikeuksia, yhteiskuntatieteiden peruskäsitteistöä, IT-taitoja, talouden perusteita ja ympäristön suojelua. Vapaaehtoistyöntekijät opettavat peruskurssilla englantia. 

Suurin osa opiskelijoista käyttää tietotekniikkaa ensimmäistä kertaa koulussa, mutta he ovat oppineet käyttämään facebookkia hämmästyttävän nopeasti. Koulu antaa heille jokaiselle oman kannettavan tietokoneen heidän käytettäväkseen peruskurssin ajaksi.

 Oppilaat tekevät myös ryhmissä opinnäytetyön tutustumalla johonkin paikallisen yhteisön ongelmaan ja kirjoittavat siitä raportin. Edellisiä raportteja ollaan kirjoitettu muunmuassa vedensaannin ja tulvien aiheuttamista ongelmista pakolaisleirillä, perheväkivallasta, sekä kuivan kauden tulipaloista. Jatkokurssi on puoli vuotta kestävä jatkokurssi peruskurssilta valmistuneille, joista 20 (10 poikaa ja 10 tyttöä) valiltaan vuosittain kokeiden ja haastattelujen perusteella kurssille. Jatkokurssi keskitty enemmän teknisiin taitoihin ja siellä vapaaehtoistyöntekijät opettavat oppilaille englannin lisäksi hallinnollisia taitoja, kestävän kehityksen käsitteistöä sekä tutkimuksen tekoa ja kirjoittamista. 

Pienet asiat, kuten yhteiset paidat tuovat yhteishenkeä.

Kursseilta valmistuneet päätyvät usein erilaisiin yhteisön johtotehtäviin, kuten Karennivaltion epävirallisen hallinnon, KNPP:n, tehtäviin, opettajiksi paikallisiin kouluihin, kylien johtajiksi, tai töihin johonkin paikalliseen kansalaisjärjestöön. Kurssien lisäksi järjestön paikalliset työntekijät tekevät matkoja Karennivaltion sisälle, jossa he kirjaavat ylös ihmisoikeusrikkeitä ja järjestävät koulutusta paikallisille ihmisille. Esimerkiksi viime vuonna ennen marraskuun ratkaisevia parlamenttivaaleja kouluttajat järjestivät koulutustilaisuuksia demokratian käsitteistä ja vapaista vaaleista. Koulutusta ollaan myös annettu ympäristöasioista, ihmisoikeuksista ja maanomistusoikeuksista. Tällä hetkellä järjestöllä on työn alla maan pakkolunastuksia käsittelevä raportti, joka pohjautuu vuosi sitten kouluttajien Karennivaltion sisällä tehtyihin haastatteluihin.

Sukupuolikiintiöillä koulu pyrkii lisäämään naisten osallistuneisuutta julkisessa elämässä, jossa he ovat aliedustettuina.

Koordinaattorina työtehtäviini kuuluu peruskurssin kurssiohjelman seuraaminen ja koordinointi eli lähinnä lukujärjestysten ja aikataulujen ylläpito, viestintä rahoittajien kanssa eli raporttien kirjoittaminen kansainvälisille rahoittajille järjestön toiminnasta (eli samaa, mitä tutkijat tekevät apurahojen myöntäjille: rahan kinuamista), viestintä yksityisten tukijahenkilöiden kanssa, vapaaehtoistyöntekijöiden rekrytointi, PR eli järjeston facebookin ja twitterin päivittäminen, sekä paikallisten työntekijöiden avustaminen. Tämä tarkoittaa erityisesti apua englanninkielisen tekstin tuottamisessa ja muokkaamisessa. Kahden kuukauden aikana olen käyttänyt myös paljon aikaa ihmisoikeusraportin editointiin. Välillä olen myös toiminut englanninopettajan sijaisena, joka on mukavaa vaihtelua tietokoneella istumisen jälkeen. Istumisen lisäksi vaikeuksia tuottaa tiedon kulku kampusten välillä, sillä pakolaisleirillä ei ole sähköä, eikä liiemmin puhelinverkkoja.

Toimisto ei ole ihan tyypillinen avokonttori.

Paikallinen kultturi on hyvin hierarkinen, oppilaat muunmuassa kutsuvat meitä "opettajiksi", eivätkä heidän ensimmäisillä nimillään ja kysyvät ensin onko sopivaa kysyä jostain asiasta ennen kuin kysyvät. Ulkomaalaiset vapaaehtoistyöntekijät saavat niinikään valtavaa kunnioitusta ja luottamusta niin oppilailta, kuin muilta työntekijöiltä ja henkilökunnalta. Luottamuksen ja ehkä myös paikallisen kulttuurin vuoksi minulla ja muilla vapaaehtoistyöntekijöillä on suuret vapaudet työn toteuttamisessa ja Suomessa tuttua "seurantaa" on hyvin vähän. 
 

Vapaaehtoisille annettavat SDC:n viralliset paidat ovat mukavat, vaikka näytämmekin ihan Gigantin myyjiltä.

Vapaaehtoistyöntekijät asetetaan "hierarkiassa" samaan asemaan johtoportaan kanssa. Rehtori Khu Myah Reh, jota tapaan usean kerran viikossa, kysyy usein mielipidettäni isoihinkin päätöksiin, joka tuntuu itsestäni välillä jopa yliarvostukselta itseni suhteen, olenhan ollut täällä vasta vain tammikuusta saakka. Usein muut työntekijät ja oppilaat kysyvät siitä, että ikävöinkö kotimaatani ja ovat huolissaan, ettei paikallinen ruoka maistu tai että yöllä on liian kylmä tai kuuma kun olen tottunut niin erilaiseen. He todella tuntuvat pitävän minun ja muiden vapaaehtoistyöntekijöiden tekemää valintaa "uhrauksena", jonka olemme tehneet heidän vuoksensa. 

Viidakkoparturissa!

Koen itse saavani enemmän, kuin minulta pyydetään: maailman köyhimpiin lukeutuvat ihmiset, jotka yrittävät vain parantaa surkeaa asemaansa kouluttautumalla ottavat minut vastaan kuin ruhtinaan ja kaikista vaikeuksistaan huolimatta ovat huolissaan minun mielentilastani. 
 

Kun elämä ei ole helppoa, kannatta tehdä kuten oppilaamme eli kävellä aurinkoisella puolella, nauttia pienistä jutuista ja nostaa tanssijalkaa!